ANNE-MARJUT RAUHALA
Taidehistoriaan erikoistuva jyväskyläläinen toimittaja poimii esiin asumiskulttuuriimme vaikuttaneita asioita ja ilmiöitä, jotka näkyvät kodeissamme tänäkin päivänä.
 
Sohviemme esiäiti, 1800-luvun sivustavedettävä, on parissa vuosisadassa jalostunut monenmoisiin muotoihin. Variaatioista huolimatta sohva on säilyttänyt kulttuurisen perusmerkityksensä: se viestii, keitä olemme ja keiden joukkoon kuulumme. ”[…] se, että saman ratkaisun tapaa melkein olohuoneessa kuin olohuoneessa, panee epäilemään, että kyseessä on kaava tai normi, jonka täyttämisellä lunastetaan paikka auringossa eli saavutetaan sen sosiaalisen kentän hyväksyminen, jossa eletään”, kirjoittaa Kaluste-yhtymän Puumerkki-lehden toimittaja ”Olohuone”-artikkelissaan vuonna 1964 ja osuu suoraan sohvaryhmän olemuksen ytimeen.
 
1800-luvun porvarissalonkien sohva oli pitkä ja pehmustettu. Oheiskalusteisiin oli vakiintunut korkean, pitsiliinalla peitetyn pikkupöydän ja kahden nojatuolin lisäksi myös muutama pikkutuoli. Sohva ilmensi harkitusti perheen olemusta, ja se valmistettiin huolellisena puusepäntyönä, koska sen ajateltiin kestävän sukupolvien käyttöä.
 
Teollistumisen myötä myös työväestö pääsi hankkimaan kulutustavaroita. Sohvasta tuli tärkeä luokka-aseman symboli. Porvarisväestö ylläpiti asemaansa korostamalla omaa ”hienostunutta” makuaan, työväestö taas nosti statustaan hankkimalla samantyyppisiä kalusteita kuin yläluokalla. Sohvamuoti siirtyi yläluokista alempiin. Mallin yleistyessä alemmissa luokissa yläluokan muoti vastaavasti hiottiin uudelleen, kansainvälisiä tyylivirtauksia sisustusoppaista seuraten.
 
1800–1900 -lukujen taitteessa arkkitehtuurin ja muotoilun ammattilaiset ryhtyivät pontevasti luomaan uutta asumiskulttuuria. Moderneissa ammateissa toimiva uusi porvaristo hylkäsi säätyläisten suosimat kertaustyylit ja alkoi muokata omanlaistaan asuinympäristöä. Raha ja kuluttaminen ohjasivat yhä selkeämmin sosiokulttuurisiin ryhmiin sitoutumista, yksityinen ja julkinen lähentyivät. Vieraskäyttöön keskittyneet salongit muuttuivat olohuoneiksi, sohvaryhmät tiivistyivät niin arkisen perhe-elämän kuin edustusvierailujenkin näyttämöiksi.
 
Sisällissodan jälkeistä ihannetta edusti keskiluokkainen ydinperhe, jonka ympärille myös sisustusihanteet asettuivat. Aikakauslehtien jutut ja mainokset sekä heijastivat että loivat kotien modernia sisustuskulttuuria, yhteiskunnan asumisvalistus ohjeisti rakentamaan toimivampaa arkiympäristöä. Olohuone – tai ”arkihuone” – miellettiin tärkeäksi perheen yhdessäolon paikaksi. Sarjatuotetut sohvat, tuolit ja pikkupöydät yleistyivät tavallisissa kodeissa. Yhtenäinen sohvakalusto ei tuolloin ollut välttämätön, vaan olohuone voitiin sisustaa myös erillisin huonekaluin tyylejä reippaastikin yhdistellen, ajan yhtenäisestetiikkaa korostavasta valistuksesta huolimatta.
 
Sohva kertoo, kuka oletJälleenrakennusvuosina valistus jatkui entistä innokkaampana. Tyyppikalusteet yleistyivät, ja erityisesti vuonna 1956 alkaneet televisiolähetykset muokkasivat kotien sisustusta. Lainaus Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ”Kun televisio tuli taloon” -tutkimuksesta tiivistää sen vaikutuksen kalustukseen kuten myös sukupuolittuneen ajattelutavan olemassaolon: ”Vanhojen kalustojen paikkoja piti kyllä muutella, että jokaisella olisi ollut hyvä katselukulma tv:hen. Sohva oli useimmiten isän paikka. Hän maata röhnötti siinä ja katseli kylki väärällään ruutua, milloin ei sitten nukkunut kesken katselun.” Juuri televisio oli usein sohvaryhmän hankkimisen syy. 1950-luvun aikana ryhmään liittyi myös matala sohvapöytä.
 
Kun huonekalutehtaiden sohvamallisto 1950-luvulla oli keskittynyt pienasuntoihin soveltuviin vuodesohviin, 1960-luku toi mallistoihin muhkeat, syliinsä houkuttavat ”möhkösohvat”. Elintason nousu ja asuintilojen väljeneminen lisäsivät kiinnostusta huonekaluihin sekä niiden muotokieleen. Sohva loi edelleen imagoa: ”Katsokaa huviksenne, vastaavatko huonekalunne sitä nimeä, mikä on ovessanne” kehotti Askon sohvaryhmämainos. Tehtaiden kilpailu kiihtyi. Uutuutena esiteltiin muun muassa palasohva, jonka elementeistä voitiin koota erilaisia yhdistelmiä. Tuolloin lanseerattu kulmasohva kuitenkin yleistyi vasta seuraavalla vuosikymmenellä.
 
Varsinainen yhtenäisen sohvaryhmän läpimurto asettuu 1970-luvulle, jolloin ryhmästä tuli joka kodin sisustuselementti. Keskeinen syy oli taloudellisen nousukauden ja kaupungistumisen lisäksi huonekalujen helppo saatavuus: autoistuneet perheet noutivat sohvansa keskustojen ulkopuolisista hallimyymälöistä, 1960-luvulla aloittaneet kiertävät kalustekauppiaat kuljettivat sohvaryhmiä uutterasti kotioville saakka. Myös uudet, sarjatuotantoon sopivat materiaalit lastulevy ja vaahtokumi mahdollistivat pidemmät sarjat ja hintojen laskun. Osamaksukauppa yleistyi.
 
1970-luvulla rinnakkaisia trendejä oli runsaasti: suora- ja niukkalinjaista international stylea, ympäriverhoiltua plyysipäällysteistä nostalgiaa, kulmikasta ruutukuosista arkiestetiikkaa, puurunkoista Lapin- ja kansallisromantiikkaa Jukola-, Seita-, Lapponia-, Saana- ynnä muine nimistöineen, massiivipuista Afrikka-vaikutteista. Vuosikymmenen ylivoimainen superikoni oli kuitenkin ylelliseksi koettu nahkakalusto, johon kuului sohva ja kaksi nojatuolia.
 
1970-luvun jälkeisten postmodernien sohvien monimuotoisuudessa voi nähdä piirteitä kaikesta aikaisemmasta, joskin sohvan kantama sosiokulttuurinen merkitys on laantunut. Muutosten keskellä yksi pikkuasia on silti pitänyt pintansa: sohvapöydälle levitetään edelleen usein pitsiliina.
 
Lähteenä erityisesti Minna Sarantola-Weissin teos ”Sohvaryhmän läpimurto. Kulutuskulttuurin tulo suomalaisiin olohuoneisiin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa.”. SKS 2003.