Koira kohtaa robottiruohonleikkurin

Kuuluuko piha-alue koiralle, vai robottiruohonleikkurille?

Kuuluuko piha-alue koiralle, vai robottiruohonleikkurille?

”Meillä tapahtuu jotain outoa. Se alkoi yhtenä toukokuisena aamuna.

Olin jo pitkään saanut haistella kotini takapihalle kantautuvia ihania tuoksuja ohi kävelevistä koirista, rusakoista, jotka pysähtyivät mutustelemaan voikukkia pihan pensaiden taakse ja naapureiden kissoista, jotka saavat meidän alueellamme rauhassa kävellä naapurista toiseen. Kevätaurinko lämmitti ihanasti selkääni ja olisin voinut olla ihan koko ajan takapihalla. Välillä piti tietenkin vahtia kauempana kävelytiellä kulkevia ihmisiä. En hauku niitä, mutta tarkkailen hajujen perusteella, että ne jatkavat matkaansa, eivätkä jää turhaan norkoilemaan reviirilleni. Sillä minähän omistan ison alueen maata, teitä ja osan koirapuistosta. Mamma sanoo, että ne on Espoon kaupungin, mutta eihän Mammakaan kaikkea voi tietää. Se on vain ihminen.

Sinä aamuna Mamman luokse takapihalle tuli joku mies. He alkoivat kulkea pitkin takapihan reunoja ja se mies kykki epäilyttävästi kanukka-aidoissa. Taidanpa ilmoittaa, että MINÄ asun täällä; olenhan talon vahtikoira. Haukkuni kumisee ikkunoiden läpi ja minua voi katsella takaoven laseista. Mies lopettaa työnsä, vilkaisee minun suuntaani, mutta Mamma sanoo miehelle jotain, selvästi rauhoittavaa. Mies jatkaa töitään. Siellä hän kykkii puskissa koko aamun ja aamupäivän Mamman seuratessa sivusta. Sitten Mamma ja mies lähtevät takapihalta, mutta sinne jää joku outo ja se alkaa liikkua…

Vahdin laitetta herkeämättä. En saa siitä mitään muuta hajua, kuin saman, mikä tulee lampuista, imurista ja asianpesukoneesta, mutta ne eivät liiku ilman ihmisen apua. Tämä liikkuu itsekseen. Se hyörii ympäri pihaa, mutta ei mene pensasaitojen läpi ja kiertää istutusalueet. Ei se ihan tyhmä ole, sähkölaitteeksi. Mutta sitten se pysähtyy, eikä liiku enää. Hyvä, minä pääsen päivätorkuille. Ihana rauha.

Mamma tuli iltapäivällä kotiin, mutta ei tullut ensimmäisenä halaamaan minua! Se meni sen kuolleen robotin luo! Mamma ihmetteli: osa nurmikosta oli leikattu upeasti, mutta työ oi jäänyt kesken, kun robottileikkuri oli pysähtynyt. Mamma kiikutti sen latauslaitteen luo, mutta latausta oli jäljellä runsaasti. Sitten Mamma alkoi tutkia jotain koodeja laitteen näytöstä ja otti esiin puhelimen.

Seuraavana aamuna sama mies tuli ja aloitti kykkimisen pensaissa. Yht’äkkiä mies nousi seisomaan, näytti Mammalle jotain kohtaa pensaissa ja alkoi kaivaa maata. Robottileikkuri oli ajanut ohjauslangan päältä, lanka oli katkennut ja sen vuoksi laite oli lopettanut työnsä. Mies korjasi langat, lähti ja MINÄ pääsin taas takapihalle. Robottileikkuri, täältä tullaan…

Nyt olen jo ihan tottunut robottiruohonleikkuriin. Se on harmiton heppu, eikä siitä tarvitse välittää. Se vain leikkaa nurmikkoa, eikä yritä päästä MINUN takapihani valtiaaksi. Täytyy myöntää, että robottileikkurista on ollut hyötyä: saan vielä normaalia enemmän lenkitystä, leikkiä ja huomiota, kun Mamma ei leikkaa nurmikkoa sillä pahanhajuisella ja kovaäänisellä vanhalla nurmikonleikkurilla. Siinä kului aina reilu tunti joka viikko, välillä parikin tuntia.

Mutta ihan parasta seuraamusta robottiruohonleikkurin tulosta meidän kotiin oli kurssi, jonne minä pääsin: siinä opetettiin Mammaa miten tehdään erilaisia hajujälkiä tonnikalalla, makkaralla, ihmisen askelilla ja verellä. Lopuksi pääsin etsimään ”eksyneen” ihmisen metsästä.

Minäkin olen alkanut kutsua robottiruohonleikkuria mielessäni Helmiksi, kuten meidän perheen ihmiset, mutta ei sitä niille tarvitse kertoa.”

 


Julkaisuun liitetyt avainsanat:

Ei liitettyjä avainsanoja.