Maailmanloppu tuntui lähestyvän
Hiihtomatka mökille ei ollutkaan niin rauhallinen.
Lapsemme olivat jo kasvaneet lähes aikuisiksi ja meillä oli mahdollisuus käydä mökillä vaimon kanssa kahden. Työjärjestelyjen ja olosuhteiden takia pääsimme lähtemään mökille perjantai-iltaisin vasta yhdeksän jälkeen.

Lähdimme taas kerran eräänä helmikuun perjantai-iltana kohti mökkiä. Mökkimme sijaitsee 200 km päässä kodistamme pääkaupunkiseudulta. Kahden ja puolen tunnin päästä saavuimme mökkitiemme risteykseen. Siihen jouduimme lapioimaan aina ensin autolle pysäköintipaikan.

Silloin oli satanut taas paljon lunta ja aura kulkenut useita kertoja ohi. Aikaa kului runsas puoli tuntia, ennen kuin auto oli lapioidussa ruudussa tien sivussa. Meillä on siitä matkaa mökille 400 metriä, jonka kuljimme talvisin suksin. Matkalla on pari jyrkää mäkeä, joita on kesälläkin vaikea päästä autolla ylös.

Panimme reput selkään, sukset jalkoihin ja otsalamput paikoilleen käyttövalmiiksi. Emme sytyttäneet lamppuja, sillä tähdet tuikkivat ja kuu paistoi täyteläisenä. Oli satanut lunta, mutta juuri silloin oli pakkasta parikymmentä astetta. Kiiruhdimme hitaasti, sillä piti vältää hikeen hiihtämistä. Saavuimme ensimmäisen jyrkän mäen juurelle, joka piti nousta sukset poikittain tamppaamalla.

Pidimme välillä taukoa ja keskustelimme rauhasta. Mainitsin, että on niin hiljaista, että siitä jossakin maailmalla maksettaisiin. Silloin alkoi tapahtua. Hangen pinta alkoi repeillä ja jotain ikäänkuin ohjuksia lensi silmiemme ja korviemme ohitse taivaalle. Vajosimme siihen paikkaan ja tuntui maailmanloppu lähestyvän. Parin minuutin päästä rauha palasi jälleen. Sitten tuli mieleeni linnut, jotka kaivavat kammin pakkasella itselleen. Tuntui, kuin olisimme selvinneet suuresta vaarasta, halasimme toisiamme ja jatkoimme matkaa. Seuraavana päivänä kävimme laskemassa kammit ja niitä oli kaksikymmentäyksi kappaletta. Linnut todennäköisesti olivat vain pyitä.