Parikymmentä vuotta sitten, kun vielä olin nuorehko perheenisä ja vieraiden isäntä, grillasimme poikkeuksetta aina perjantai-iltaisin päästyämme mökille. Grillinä silloin toimi perinteinen hiiligrilli, johon hiiletkin otin aina lämpiävästä savusaunasta. Tällä tavoin vältyimme ikävältä petroolin hajulta, sillä ei tarvittu sytytysnestettä.

Oli syksy ja vierainamme olivat parhaat ystävämme ja grilliin pantiin tietysti parasta. Kaikki onnistui hyvin – tai ainakin tuntui siltä, kun naukkailimme riittävästi ruokaryyppyjä jo ennen ruokailua. Pihvien kypsyttyä söimme ja varsinkin joimme ja sitten vielä saunoimme savussa. Yö oli pimeä eikä meillä ollut muita valoja kuin kynttilöitä lyhtyjä. Aina kun kuljimme grillin ohi hiilet hehkuivat siinä ja suoranaisesti valaisivat lievähkösti.

Aamuyöllä heräsin juopottelun jälkeiseen hätään ja kompuroin nopeasti mökin yläkerrasta ulos. Olin niin tokkurassa, että vahingossa potkaisin grilliä niin, että se rämähti kuuluvasti. Seuraavaksi makasin mahallani kannokossa ja hehkuvat hiilet olivat ympärilläni. Nyt heräsin ja ihmettelin miksi hiilet eivät polta. Otin yhden käteeni ja se hehkui muttei polttanut. Ihmettelin olenko täysin puudutetussa tilassa vai onko tapahtunut ihmeitä. Otin yhden hiilen ja toin sen sisälle mökkiin ja se hehkui vielä sielläkin.

Seuraavan päivänä tarkasteltuani öisiä kommelluksiani huomasin, että se hiili on lahoava kannon pala ja että grillin jälkeen olin kompastunut lahoon kantoon, joka oli murusina lentänyt ympäriinsä.

Toin vielä yhden palasen kantoa kotiin kaupunkiin ja se hehkui täälläkin vielä pari viikoa kuin vanhanajan kellon numerot. Tutkimalla sain selville, että joissakin kannoissa esiintyy fosforia sisältävä lahottaja sieni ja tässä tapauksessa oli siitä varmaankin kyse.