Grillailua mökillä.
Olin silloisen poikaystäväni (nykyisen mieheni) kanssa ensivisiitillä kummipoikani Antin (silloin 3 v.) kotona. Kummipoikani isä Mikko oli päättänyt grillata meille kalaa, jonka oli itse kalastanut mereltä samana päivänä.

Miehet löysivät heti ”toisensa” eli juttelivat, kuin olisivat aina toisensa tunteneet – unohtaen kaiken muun. Kunnes Mikko muisti sen kalan siellä grillissä ja kiiruhti grillille. Antti meni isänsä vanavedessä ja tokaisi kovaan ääneen: ”hiilikalaa”. Ja tietenkin, kun me muut aloimme nauraa asialle, jatkoi Antti hiilikalan hokemista.

Isänsä ei kyllä siitä tykännyt ja vähän hermostuikin, mutta nyt lähes 20 vuoden kuluttua jo kaikki nauramme asialle. Ja jos joku meistä tai meidän lapsista (kaikki tuntevat tarinan) hiukan liikaa kypsentää grillattavia, niin se on sitten välittömästi hiilikalaa, -makkaraa, – tai mitä milloinkin. Onpa siitä saaneet osansa jo muutkin sukulaiset. Eli olemme kääntäneet murheen hauskuudeksi.