Näissä kaikissa menetelmissä monistuminen perustuu kasvien solujen jakautumiseen niin, ettei perimä muutu. Solukkolisäyksen ilmeisin käytännön etu perinteisiin keinoihin verrattuna ovat nopeus ja tehokkuus. Sen avulla on mahdollista saada syntymään lyhyessä ajassa huomattavasti suurempia taimimääriä kuin vanhoilla menetelmillä. Lisäksi solukkolisätyt taimet kasvavat tasaisemmin ja pensastuvat paremmin kuin pistokastaimet.

Solukkolisäys aloitetaan tavallisesti kasvin lehtisilmussa olevasta kasvupisteestä (meristeemistä), jonka solut jakautuvat voimakkaasti. Kasvupiste leikataan silmusta steriileissä oloissa laboratoriossa kevättalvella, kun kasvi on jo hieman virittynyt kasvuun. Tämä alle kuutiomillimetrin kokoinen solukkopalanen siirretään kirurginveitsen kärjellä koeputkeen tai kasvatuspulloon kirkkaan, hyytelömäisen kasvualustan pinnalle jatkamaan kasvuaan. Kasvualustaan on sen valmistusvaiheessa sekoitettu kaikki kasvisolujen tarvitsemat ravinteet, sokerit, vitamiinit ja kasvutapaan vaikuttavat hormonit. Putket tai pullot elävine kasvinpalasineen pannaan kasvatuskaappiin tai -huoneeseen, jonka valaistusta ja lämpötilaa voidaan säädellä. Jos olot sopivat kasvupisteen soluille, ne jatkavat jakautumistaan ja muodosta vat muutamassa päivässä pitkänomaisen, vihreän solukkomöykyn. Parin viikon kuluttua alkaa näkyä ensimmäisiä lehtiä: on kehittynyt mikrotaimi, joka muistuttaa pienen pientä ruusunversoa.

Jos kaikki sujuu hyvin, muutaman viikon kuluessa versosta alkaa haarautua sivuversoja. Haarautumisen voimakkuuteen vaikuttaa kasvualustassa olevan, kasvua säätelevän hormonin määrä. Jos hormonipitoisuus sopii lajikkeelle, pääverso kasvattaa parissa kuukaudessa 10-20 sivuversoa. Jokainen niistä voidaan irrottaa ja siirtää uusiin kasvatuspulloihin, jossa ne kasvavat mikrotaimina ja versovat. Tätä tapahtumasarjaa voidaan periaatteessa jatkaa loputtomasti. Juuri tähän toistettavaan kiertoon perustuu solukkolisäystekniikan ilmiömäinen kyky tuottaa suuria taimimääriä parin kolmen vuoden aikana. Ja lähtömateriaaliksi riittää vain muutama silmu!

Edellä kuvatuissa vaiheissa versoilla ei ole juuria vaan ne pystyvät ottamaan kaikki tarvitsemansa ravinteet tyvensä kautta. Verso saadaan kuitenkin muodostamaan juuria siirtämällä se kasvamaan sellaiselle alustalle, johon on lisätty sopivasti ns. auksiinia eli juurrutushormonia.

Juurtunut mikrotaimi on periaatteessa jo täydellinen kasviyksilö, mutta vielä on pitkä taival siihen, että siitä saadaan istutuskuntoinen taimi. Pullossa kasvaneista mikrotaimista puuttuvat haihtumiselta suojaavat pintakerrokset, jotka on saatava kehittymään totuttamalla taimet vähitellen kuivaan ulkoilmaan.

Mikrotaimet istutetaan ensin turve-hiekkaseokseen propagaattoriin, jossa pidetään yllä lähes 100 % ilmankosteutta. Kun taimet ovat lähteneet voimakkaaseen kasvuun, propagaattori siirretään kasvihuoneeseen ja sen ilmanvaihtoaukkoja avataan vähitellen. Noin kuukauden kuluttua taimet ovat tottuneet lämpimään, kosteahkoon kasvihuoneilmaan. Kasvun edistyessä taimet alkavat kestää yhä kuivempaa ilmaa, ja lopulta niitä voidaan ryhtyä viljelemään lämmittämättömässä kasvihuoneessa tai ulkona tavallisten pistokastaimien tapaan.

Solukkolisäyksen kaikki vaiheet ovat paljon herkempiä ja haavoittuvampia kuin perinteisten lisäysmenetelmien. Työketju voi epäonnistua missä vaiheessa tahansa, ja kaiken aikaa on noudatettava äärimmäistä puhtautta, jotta vältyttäisiin viljelysten mikrobisaastunnalta. Onnistuakseen tekniikka vaatii usein myös melkoista lajikekohtaista perustutkimusta, sillä yksittäisten lajikkeiden vaatimukset mm. kasvualustan koostumuksen suhteen vaihtelevat tavattomasti. Useimmat lajikkeet saadaan versomaan hyvin, mutta eräiden juurruttaminen ei onnistu kunnolla.

Artikkelin sisältö on ote kirjasta Suomalainen ruusukirja (© Pentti Alanko, Peter Joy, Pirkko Kahila, Satu Tegel ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 2009, ISBN 978-951-31-4793-8). Artikkeli on tuotettu yhteistyössä Kustannusosakeyhtiö Tammen kanssa.

Lisätietoja: www.tammi.fi