Muinaisella 1960-luvulla muutimme kerrostalosta omakotitaloon. Urbaanin perheen suuri nautinto oli oma piha, jolle kasvimaakin heti perustettiin.

Kuokimme, kylvimme, harvensimme ja kitkimme ahkerasti. Mutta syystä tai toisesta tuotokset viljelyksistämme olivat niukanlaiset.

Pari vuotta myöhemmin luonamme kävi vierailulla innokas harrastajapuutarhuri. Hän käveli aikansa kasvimaallamme (joka ei ollut suuren suuri) eikä tietysti voinut pitää sormiaan irti onnettomasta tekeleestämme.

Hän käveli, niin meistä näytti, pari kertaa edestakaisin, kuopaisi hiukan sieltä ja nyhtäisi täältä, ja kas: vierailun jälkeen meillä oli mallikunnossa oleva kasvimaa. Rivit suorassa, tiukkaan tallatut puutarhakäytävät penkkien välissä, kuohkeat vallit, joissa kasvit kasvoivat terhakoina taimina. Kaikki suorassa, ja ojennuksessa kuin oppikirjassa ikään.

Sinä syksynä saimme parhaan sadon ikinä kaikesta, mitä olimme kasvattaneet. Ikinä emme saaneet enää samanlaista aikaan, mutta missä vika piili, ei meille koskaan selvinnyt. Ehkä meiltä vain puuttui todellinen intohimo puutarhapalstan pitämiseen. Ehkä vihreä peukalomme oli ruosteessa, kuka sen tietää.