Eläimellistä apua
Eläimistä on iloa mutta myös joskus haittaakin.
Joskus 90-luvun alussa asuimme pohjoisessa Kemijoen rannalla. Meillä oli neljä kanaa jotka saivat kulkea vapaasti pihalla silloin kun mekin olimme ulkona. Pihallamme vieraili harakka, joka oli tottunut saamaan kalojen perkausjätteet, kun nuorin tyttäremme perkasi katiskalla saamansa saaliin.

Toukokuussa päästiin kunnostamaan kasvimaata. Sitä mukaan kun sain maan käännettyä ja tasoitettua tuli kanat touhuamaan kaveriksi. Ajoin ne pois haravaa heilutellen ja pian ne oppi, että sinne ei ollut hyvä tulla. Lopulta sain rauhassa kylvää juurekset. Vihdoin oli sipulitkin istutettu ja menimme sisälle päiväkahville.

Tyttömme katsoi ikkunasta ja tuumasi että nyt se minun harakka on äidin apulaisena. Katselimme kun harakka kulki sipuliriviä ja heitti nokallaan muutaman sipulin istutuksesta pois. Istutin sipulit syvempään ja tiukempaan hidastihan se hieman kasvun alkamista mutta lopulta sipulisato oli kohtuullinen.

Kun kasvu oli päässyt jo hyvään vauhtiin, niin kanat unohtivat alkukesän komennon. Niin lensivät hennot porkkanan alut maanpinnalle kun kanatytöt möyhivät innokkaana kasvimaata. Siitä kiukustuin niin paljon että laitoin häkin oven kiinni ja sitten menin haravan kanssa kasvimaalle. Kun ne näkivät hurjistuneen emännän, lähtivät ne juoksemaan turvaan häkkiinsä. Mutta kun häkki oli kiinni niin ne kauhuissaan juoksivat häkin ja leikkimökin ympäri huutaen kovaa ja minä perässä.

Muutaman kierroksen jälkeen avasin häkin oven ja niin kaikki pyyhälsivät sisään ja hyppäsivät korkeimmalle orrelle.

Sen jälkeen koko kesän sai kasvimaa olla rauhassa. Kanat tyytyivät ropsuttamaan pensaiden alustoja. Myöhemmin elo-syyskuussa kun illat pimenivät huomasimme että yksi kaali alkoi kummasti pienentyä. Koskaan emme nähneet kuka kasvimaalla vieraili mutta epäilys kääntyi pupujussin puoleen.