Vanhat ja nuoremmat istutuslapiot muistuttavat paljon toisiaan, vain materiaalit ovat muuttuneet.

Ensimmäiset puutarhan työkalut on luultavasti tehty mammutin luista. Varhaisimmat säilyneet puutarhatyövälineet, istutuspuikot, on löydetty Mesopotamian alueelta. Kreikkalaisilla oli paljon maanmuokkausvälineitä, esimerkiksi kuokkia, haravia ja lapioita. Roomalaiset korvasivat aikaisemmin paljon käytetyn puun kestävämmällä raudalla.

Raudan käyttö puutarhatyökalujen valmistuksessa hiipui vuonna 395 Rooman imperiumin luhistuessa, ja samalla länsimailta unohtui myös sahanteon taito useaksi vuosisadaksi. Rooman valtakauden jälkeen vanhat perintönä kulkevat työkalut olivat arvokkaita kuin korut.

Keskiajalla puutarhatyökalujen materiaali oli useimmiten puu, luu, kivi tai sarvi. Rauta, joka oli aiemmin varattu ainoastaan aseiden valmistukseen, paransi työkalujen kestävyyttä. Niitä takoivat samat sepät, jotka valmistivat aseitakin.

Englantilaisissa ja ranskalaisissa 1500- ja 1600-luvun puutarhakirjoissa esiteltiin jo lähemmäs kymmenen yleistä puutarhan työkalua. Niiden merkitys renessanssin puutarhureille oli suuri, ja niitä vietiin jopa siunattavaksi paremman sadon toivossa. Työvälineiden ulkonäköön alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota. Ne kehittyivät myös kevyemmiksi ja tehokkaammiksi.



Klikkaa tästä ja selaa työkalukuvia kuvagalleriassa >

1600-luvulla suunniteltiin työkaluja yhä erikoistuneempiin tehtäviin. Ennen teollista vallankumousta pääosan niistä valmisti paikallinen seppä, joka pystyi muotoilemaan työkalun kunkin puutarhurin käsien koon ja voimien mukaan. Koska rauta oli kallista ja vaikeasti saatavaa, rikkoutuneita esineitä oli tapana sulattaa ja tehdä niistä uusia. Puutarhurit hoitivat työkalujaan huolella ja korjasivat niitä tarpeen tullen. Joitakin myös koristeltiin: sydämet olivat suosittuja, samoin uskonnolliset lauseet ja kasviaiheet.

Eurooppalaiset alkoivat käydä 1700-luvulla kauppaa yhä kaukaisempien maailmankolkkien kanssa, joista tuotiin myös entuudestaan tuntemattomia kasveja. Samalla syntyi tarve uusille työkaluille ja tarvikkeille, kuten kaktusleikkureille.

Puutarhan hoidosta tuli muodikas harrastus 1800-luvun keskiluokan parissa. Kasvaneen kysynnän myötä puutarhatyökalujen massatuotanto alkoi. 1900-luvun alkuun mennessä valmistajien esittelykatalogit täyttyivät mitä erilaisimmista työkaluista, mutta kovin erikoisten esineiden valmistaminen osoittautui liian kalliiksi. Vain suosituimpien mallien valmistus jatkui.

Muutamina viime vuosikymmeninä pienkoneiden ja sähkön laajentunut käyttö sekä kemiallisten aineiden tarjonnan lisääntyminen ovat mahdollistaneet lähes kaikkien puutarhan töiden koneellistamisen. Samalla monet vuosisatojen aikana kehittyneet työkalumallit, esimerkiksi monenlaiset harat, on syrjäytetty käytöstä.


Lapio sai nykyisen mallinsa jo varhain. Alussa oli puulapio, sittemmin puu on korvattu muovilla ja metallilla

Kaivuuvälineet

Nykyisin käytettävät lapiomallit ovat peräisin roomalaisilta, vaikkakin kiinalaiset käyttivät paljon modernia lapiota muistuttavaa työkalua jo yli tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Roomalaiset olivat länsimaisista yhteiskunnista ensimmäisenä kiinnostuneita maasta ja sen muokkaamisesta. He myös näkivät vaivaa työkalujensa kehittämisessä ja valmistamisessa ja käyttivät niissä kestäviä materiaaleja, kuten takorautaa.

Lapio valmistettiin keskiajalla yleensä puusta. Se oli painava ja karkeatekoinen väline, jonka kärki saattoi olla raudalla vahvistettu. Metalliteräinen ja puuvartinen lapio oli monikäyttöinen, kevyt ja luotettava. Se muuttui vuosisatojen aikana hyvin vähän.

1300-luvun alussa raudan sulatustekniikka kehittyi ja lapiosta tuli kevyempi ja huolellisemmin muotoiltu. Teollisen vallankumouksen myötä opittiin käsittelemään terästä ja työkaluista tehtiin hienompia, kevyempiä ja kestävämpiä kuin koskaan aikaisemmin. Marttayhdistys neuvoi vuonna 1904 ilmestyneessä kirjasessaan hankkimaan puutarhan kaivuutöihin englantilaisen rautalapion tai suomalaisen, yhdestä puusta tehdyn rautakärkisen lapion.

Nykyisenlainen talikko on melko nuori keksintö. Ennen vahvan ja joustavan teräksen kehittämistä puutarhatöissä käytetyt rautatalikot olivat painavia, jotta niiden piikit pysyisivät taittumattomina maahan työnnettäessä. Keksijä Alexander Parkes esitteli ensimmäisen kokonaan teräksisen talikon Lontoossa vuonna 1851. Parkes tuumi, että olisi mahdotonta tehdä talikkoa, jonka piikit eivät koskaan taipuisi, mutta piikeistä voisi tehdä sellaiset, että ne olisi taipuneina helppo suoristaa heikentämättä työkalun voimaa.


Viime vuosisadan alkupuolen saksalaisen puutarhakirjan muokkausterien moninaisuutta.

Kuokka ja muita muokkaajia

Roomalainen runoilija Vergilius kirjoitti, että hedelmällisyyden jumalatar Ceres esitteli ensimmäisenä kuolevaisille maan muokkaamisen raudan avulla. Vergilius korosti maan muokkaamisen ja lannoittamisen tärkeyttä. Hänen oppiensa mukaan maata tuli kyntää sekä pysty- että vaakasuoraan. Benediktiinimunkit vertasivat lannan lapioimista ja maahan levittämistä uskonnolliseen tekoon.

Maan muokkaamista pidettiin tärkeänä, vaikka sen merkitystä kasvien hyvinvoinnille ei ymmärrettykään. Raudasta taotut ja puuvartiset kuokat ja hakut olivat painavia ja moneen tehtävään sopivia. Ne olivat tarpeeksi raskaita, jotta niillä pystyi katkaisemaan paksujakin juuria. Pienemmillä kuokilla oli hyvä möyhentää maata.

Haroissa on yleensä pitkät varret, ja niiden piikit on taivutettu niin, että niitä voidaan vetää maakerrosten lävitse. Haran mallina lienee ollut viisipiikkinen käsi. Metallista valmistetuissa haroissa voi olla yksi tai lähemmäs kymmenen piikkiä. Sillä voi möyhentää, poistaa nuoria rikkaruohoja tai sekoittaa kompostia tai lantaa maahan. Käyttäjä voi säädellä voimiansa sen mukaan, kuinka syvälle maahan haluaa haran painautuvan.

Koska suuri osa maan muokkauksesta tehdään nykyään koneilla, on monista epätavallisimmista lapiomalleista, haroista ja kuokista tullut tarpeettomia.


Modernit oksasahat ovat muodoltaan virtaviivaisempia kuin iäkkäämmät puukahvaiset.

Leikkuutyökalut

Metsästysaseet olivat puutarhan terävien työkalujen esi-isiä. Puutarhurit kantavat usein mukanaan ainakin jotakin teräasetta, kuten veistä, sahaa, leikkureita tai linkkuveistä.

Kasvien leikkaamisen tärkeys on ollut tiedossa jo kauan. Vain säännöllisillä leikkauksilla saadaan aikaan tuuhea pensasaita. Omenien, luumujen, persikoiden ja päärynöiden kasvattaminen oli Euroopassa hyvin muodikasta 1600-luvulla ja hedelmäpuiden oikeaoppinen leikkaaminen tärkeää.

Sekatöörit eli oksasakset ovat melko nuori keksintö. Ne kehitti markiisi Moleville Ranskassa vuonna 1815. Vaikka sekatöörien leikkuutapa olikin vallankumouksellinen, kesti noin viisi vuosikymmentä ennen kuin niistä tuli korvaamattomia työkaluja, joita käytetään yhä tänään. 1800-luvun loppupuolella sekatöörien valmistajat esittelivät erilaisia malleja, joissa oli esimerkiksi monenlaisia jousimekanismeja. Mallistoista löytyi sekatöörit jokaiselle: niitä valmistettiin erikseen naisten käsiin sopiviksi, kukkien, ruusujen tai viinirypäleiden leikkaamiseen sekä pensaiden muotoiluun.

1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa hienosto innostui puutarhanhoidosta. Hienot leidit, joiden ei sopinut liata käsiään sotkuisissa puutarha-askareissa, keskittyivät kukkien poimimiseen ja niiden ikuistamiseen prässäämällä tai maalaamalla. Näitä toimia varten suunniteltiin myös erityisiä leikkuuvälineitä. Miehille puutarha oli sosiaalisen aseman esittelypaikka. Herrojen työkalut suunnitteli usein tunnettu valmistaja, joka koristeli ne vaakunoin tai monogrammein. Näitä harvoin oikeisiin töihin käytettyjä kaunokaisia säilytettiin juuri niitä varten valmistetuissa nahkaisissa koteloissa.

Käytöstä koristeeksi

Vanhojen tavaroiden arvostuksen myötä on kiinnostus entisaikain puutarhatyökalujakin kohtaan viime vuosina kasvanut. Nykyään niitä keräillään myös pelkästään koristearvonsa vuoksi, vaikka monet vanhat ja hellästi hoidetut työvälineet olisivat yhä täysin toimivia. Esi-isien jälki näkyy niiden käsintaotuissa metalliosissa, ja ahkera käyttö on hionut puuosat sileiksi ja kiiltäviksi kuin silkki. Vuosien saatossa työkalu muokkautuu ahkeran käyttäjänsä käden täydelliseksi jatkeeksi.

Artikkelissa on käytetty apuna seuraavaa kirjallisuutta: Slezin, Pellerin, Cliff & Rozensztroch, Everyday Things Garden Tools (1996); Logan, The Tool Book (1997); Schüke, Handbuch der Gartengerne (n. 1920-30); Smirnoff, Käsikirja yksinkertaisessa puutarhanhoidossa kansaa varten (1904).

Kuvien työkalut ovat Lepaan puutarhamuseon ja yksityisten keräilijöiden kokoelmista.

Kuvauspaikkana Lepaan puutarhamuseo, jossa voi tutustua puutarhanhoidon historiaan. Museo on auki heinä- ja elokuussa lauantaisin ja sunnuntaisin klo 12–16.

Tämän artikkelin sisältö on tuotettu yhteistyössä Kotipuutarha-lehden ja Puutarhaliiton kanssa. Artikkelin Copyright Kotipuutarha-lehti.