Orjanruusu Luonnonruusuilla on usein värikkäät, taloudessakin käyttökelpoiset kiulukkahedelmät.

Orjanruusu

Rosa dumalis, ruots. nyponros

Orjanruusun kukkaperät ovat alle senttimetrin pituisia(koiranruusun 1-2 cm). Verholehdet eivät painaudu tiiviisti kiulukan pintaan vaan ne siirottavat yleensä takaviistoon ja säilyvät pitkään. Kiulukat kypsyvät syyskuussa (koiranruusun aikaisintaan lokakuussa).

Varmimmin orjan- ja koiranruusun erottaa toisistaan kiulukoissa olevia emikimppuja vertailemalla: orjanruusun emin vartalot ovat lyhyitä ja patjamaisesti kiulukan suulla, koiranruusun taas pitkiä ja ne pistävät esiin löyhänä kimppuna kiulukasta. Vaikka näitä kahta ruusulajia on käytännössä vaikea erottaa toisistaan, pitää muistaa, että meillä ei juuri näe koiranruusua muualla kuin puutarhoissa, puistoissa ja hautausmailla ”villiruusuina” perusrungoista vesoneina. Etelärannikon aurinkoisella kalliokumpareella kasvava pensas taas on mitä todennäköisimmin orjanruusu.

Orjanruusu on eurooppalainen laji, jonka levinneisyysalue ulottuu Brittein saarilta Iberian ja Balkanin niemimaalle ja Ukrainan, Ruotsin ja Länsi-Norjan kautta Islantiin. Suomessa orjanruusua kasvaa eteläisellä ja läntisellä rannikkoalueella myötäillen tammivyöhykkeen rajaa. Luontaisia kasvupaikkoja ovat kuivat, avoimet rinteet, laidunniityt ja metsäaukeat. Tieteellinen nimi dumalis tarkoittaa pensasmaista.

Orjanruusua kasvaa usein luontaisesti pihamaiden laidoilla ja huvilatonteilla Etelä-Suomessa. Hyvin piikkisenä ruusuna se muodostaan läpipääsemättömän tiheikön. Sen viljelyarvo perustuu hyvään talvenkestävyyteen. Kotimaista orjanruusua pitäisikin kokeilla esimerkiksi ryhmäruusujen perusrunkona, sillä se on huomattavasti kestävämpi kuin keskieurooppalaiset koiranruusukannat. Erityisen käyttökelpoiseksi orjanruusun tekee sen viihtyminen kuivilla ja hiekkaisilla paikoilla ja kalliorinteillä. Sitä pitäisikin kasvattaa vastaavanlaisilla paikoilla puutarhoissa, puistoissa ja liikennealueilla. Kypsät kiulukat ovat komean punaisia ja koristeellisia alkusyksystä talveen. Orjanruusu olisi meillä koiranruusua sopivampi kiulukkaruusunakin.

Kuva yllä: Luonnonruusuilla on usein värikkäät, taloudessakin käyttökelpoiset kiulukkahedelmät. Kuvassa syyskesän
orjanruusu värikkäämpänä kuin konsanaan kukinta-aikana. 


Kiulukat Luonnonruusuilla on kiulukkahedelmät.

Orjanruusu on jaettu kahteen alalajiin, nimilaji (subsp. dumalis) on kaljulehtinen ja toinen alalaji (subsp. coriifolia, syn. R. caesia) karvainen (caesia = siniharmaa, coriifolius = nahkealehtinen). Kasvitieteilijät eivät ole päässeet yksimielisyyteen orjanruusun lajinimestä, ja ulkomaisessa kirjallisuudessa siitä käytetään monia muitakin nimiä. Ulkomailla ovat viljelyssä lajikkeet ’Froebelii’ (syn. ’Laxa’) ja ’Pollmers’.

Britanniassa on viljelyssä muutamia koiran-ja orjanruusun risteymälajikkeita eli caninaruusuja (R. Canina-ryhmä), mm. puolikerrannaiskukkainen ’Abbotswood’, joka on koiranruusun ja jonkin tuntemattoman ruusun jälkeläinen (Hilling 1954). Sen kasvutapa, lehdistö ja kiulukat muistuttavat koiranruusua. Suuri-ja yksinkertaiskukkainen ’Andersonii’ on tiettävästi saanut alkunsa orjanruusun siemenestä ja ollut viljelyssä viimeistään 1912. ’Kiese’ (syn. ’Kiese’s Canina’) on saatu aikaan risteyttämällä remontanttiruusu ’Général Jacqueminot’ koiranruusun kanssa (Kiese, Saksa 1910). Tällä puistoruusulla on tumma, kiiltävä lehdistö ja yksinkertaiset, karmiininpunaiset kukat.

Artikkelin sisältö on ote kirjasta Suomalainen ruusukirja (© Pentti Alanko, Peter Joy, Pirkko Kahila, Satu Tegel ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 2009, ISBN 978-951-31-4793-8). Artikkeli on tuotettu yhteistyössä Kustannusosakeyhtiö Tammen kanssa.

Lisätietoja: www.tammi.fi