ULLA KERVINEN
KUVAT VLADIMIR POHTOKARI
 
Jalokärhöjen lähes ainoita lajikkeita meillä oli pitkään tummanlila, miltei sininen Jackmanii ja punalila Ville de Lyon . Lajikkeita on nyt jo runsaasti niin jalokärhöissä kuin luonnonkärhöristeytyksissäkin. Kärhöjä tuotiin aikaisemmin melkein pelkästään Hollannista ja Ruotsista, mutta Viron itsenäistyttyä rajat aukesivat myös kärhöille. Kärhöharrastus on Virossa varsin aktiivista. Puutarhamessuillamme on lähes poikkeuksetta joku virolainen kärhönkasvattaja kertomassa uutuuslajikkeistaan.
 
Kärhöjen jalostus aloitettiin jo 1850-luvulla itäaasialaisista kantamuodoista ja sitä jatkettiin eurooppalaisilla viinikärhöjen ja kellokärhöjen jalostustyöllä.
 
Luonnonpohjaisten kärhöjen suosiota lisää niiden hyvä saatavuus, aikainen ja pitkä kukinta sekä hyvä talvenkestävyys. Tuttuja isokukkaisia jalokärhöjä Suomenlahden takaa ovat Valge Daam eli valkoinen kaunotar punainen Rütel , vaaleanlila Piilu ja vaaleansininen Küllus .
 
Isokukkaisissa jalokärhöissä on värikkäitä, mutta myös kirjavia, upeita yksilöitä. Osalla niistä on kerrannaiset kukat, osa ihastuttaa ryöppyävällä kukkarunsaudellaan. Jalokärhöt ovat useimmiten 2–2,5 metriä korkeita köynnöksiä, mutta luonnonkärhöpohjaisissa lajikkeissa on myös matalampia, jotka sopivat ruukkupuutarhaan. Molemmat ovat ruohovartisia kasveja ja vaativat tuen taakseen.
 
Luonnonkärhöissä kukat ovat joko kellomaisia, liljamaisia tai jalokärhön kukkaa muistuttavia, mutta pienempiä. Kukinta näillä kaikilla on erittäin runsas ja kasvutapa rehevä. Jalokärhöissä on isot, näyttävät kukat, joissa on 4–8 terälehteä.
Kuninkaalliset jalokärhöt. Sininen Princess Diana on noin 3 metriä korkea. Prince Charles on hieman matalampi, mutta runsaskukkaisempi.

 

Kärhöjen kukkien väri vaihtelee vitivalkoisesta vaaleanpunaisen ja sinililan tai punalilan kautta siniseen tai sametin- tai purppuranpunaiseen.
 
Jalokärhöjen parasta kukinta-aikaa on heinä-elokuu aina syysmyöhään. Luonnonkärhölajikkeiden kukinta alkaa heti keskikesällä kesäkuussa ja jatkuu lajikkeesta riippuen pitkälle syksyyn. Niiden kukat voivat olla vielä kuihduttuaan varsin koristeellisia hiusmaisine kukintotupsuineen.
 
Jalokärhöjä suositellaan yleensä vain I–II-vyöhykkeelle tai suojaisaan paikkaan, juuristo talveksi hyvin peitettynä myös III-kasvuvyöhykkeelle. Luonnonkärhöistä kestävimpiä ovat alppikärhöt, kuten Clematis alpina ja lumikärhöt, Clematis fargesii sekä runsasversoinen Golden Tiara Kultakruunu (I-IV), ruukkuviljelyynkin sopiva jalokärhö, joka kukkii aina pakkasiin asti.
 
Erityisen hyvin kärhöt sopivat ruusupenkin taakse säleikköön, mutta niitä voi käyttää myös maanpeittokasveina rinteessä ja etenkin kalliolla, johon kesällä varastoituu paljon lämpöä. Varsin somia ne ovat, kun niitä istutetaan kiipeilemään puiden rungoille esimerkiksi hedelmätarhaan. Lämmintä runkoa vasten ne viihtyvät erinomaisen hyvin. Puiden rungoilla ne saavat sopivasti valoa, mutta varsinkin keskipäivällä kaipaamaansa varjoa. Hyviä ilmansuuntia kärhöille ovat aamuaurinkoinen itäseinusta tai länsiseinusta.
 
Älä päästä kuivumaan. Kärhöt myydään meillä astiataimina, siksi niitä voi istuttaa pitkin kesää. Virolaisia pistokastaimia voi hankkia esimerkiksi kärhöpäiviltä Helsingistä ellei halua lähteä tutustumaan virolaisiin taimitarhoihin, jotka myyvät taimia ja kertovat mielellään kärhöistä.
 
Taimia myydään pitkin kesää astiataimena. Jos niitä ei voida heti istuttaa, on huolehdittava niiden kastelusta, sillä ruohovartinen kärhö ei siedä paakun täyttä kuivumista. Taimi on kasteltava myös ennen istuttamista ja huolehdittava istutuksen yhteydessä, että juuripaakku säilyy ehjänä.
 
Suoraa paahdetta varjostamaan kärhöjen eteen on hyvä istuttaa matalia kasveja. Luonnonkärhöt kukkivat saman vuoden versoilla samoin kuin jalokärhöt. Luonnonkärhöt leikataan keväisin 5–10 sentin mittaisiksi tyngiksi. Vanhan kasvuston voi syksyllä laskea alas ja kääriä kiepiksi juuriston päälle suojaamaan sitä pakkasilta. Jalokärhöjen kukkineet versot paleltuvat usein. Niiden versot katkaistaan keväällä poikki siitä kohdasta, missä näkyy eloa.