Ruusuja voidaan lisätä useilla tavoilla. Suvullisesti eli siemenestä lisättäessä saadaan tulokseksi kokoelma jälkeläisiä, jotka muistuttavat vanhempiaan enemmän tai vähemmän. Ruusulajikkeita lisätään aina suvuttomasti eli kasvullisesti: pistokkaista, varttamalla tai juurivesojen avulla. Erikoisinta suvutonta lisäysmenetelmää edustaa solukkolisäys, jonka onnistuminen edellyttää ammattitaitoa ja laboratoriotekniikkaa.

Suvullinen lisäys

Kun ruusuja lisätään suvullisesti eli siemenistä, jälkeläistö on perinnöllisesti vaihtelevaa. Kerrannais- ja valkokukkaisen ruusun siemenistä kasvaneet taimet eivät ole välttämättä kerrannais- ja valkokukkaisia, vaan yhtä hyvin naapuripensaan siitepölyn vaikutuksen tai ruusun oman sisäisen vaihtelun takia vaikkapa yksinkertaiskukkaisia ja punertavia. Lähes kaikkien puutarharuusujen, siis lajikkeiden, sukupuihin sisältyy koko joukko ruusulajeja ja -lajikkeita, joiden vaikutus tulee sattumanvaraisesti näkyviin uusissa sukupolvissa. Siemenkylvö ei sen vuoksi sovi sellaisten ruusujen lisäämiseen, joiden halutaan pysyvän lajikeaitoina eli aina samanlaisina.

Käytännössä siemenistä voidaan lisätä ainoastaan yksinkertaiskukkaisia luonnonruusuja, joiden siementaimet muistuttavat emoaan suuresti – tai jos vaihtelua onkin, se hyväksytään. Kerrannaiskukkaisia ruusuja ei voida koskaan lisätä siemenestä ilman että kukkien ulkonäkö muuttuu. Taimitarhaviljelyssä siemenlisäys on halvin ruusujen monistustapa. Laajoihin tienvarsi- tai puistoistutuksiin käytettävät ruusut lisätään yleensä siemenistä. Ne ovat usein alun perin villiruusuja, kuten kurtturuusu (R. rugosa). Siemenistä alkunsa saaneet ruusuntaimet kasvavat nuorina selvästi hitaammin kuin kasvullisesti lisätyt.

Suvuton eli kasvullinen lisäys

Suvuttoman lisäyksen avulla saadut taimet ovat sekä alkuperäisen "emopensaan" että toistensa kanssa perimältään täysin identtisiä, jolloin ne kaikki kuuluvat samaan klooniin. Ruusujen kuten muidenkin pitkälle jalostettujen puuvartisten kasvien kohdalla lajikekäsitteen pitäisi perustua klooniin. Valitettavasti kaikki taimitarhaviljelijät eivät käsitä tätä tai välitä siitä, vaan tuottavat esimerkiksi epämääräisesti vaihtelevia "noin-valamonruusuja" kasvattamalla taimia aidosta valamonruusupensaasta kerätyistä siemenistä.

Kasvullisessa lisäyksessä on kolme sellaista menetelmää, joilla saadaan omajuurisia taimia eli taimia, joiden juuristo kuuluu samaan lajikkeeseen kuin maanpäällinen versosto. Vanhin ja yksinkertaisin ruusujen monistustapa on lisäys juurivesoista. Runsaasti vesovien lajien ja lajikkeiden juurivesojen maasta kaivaminen ja irrottaminen on helppoa. Pistokaslisäyksessä ruusuntaimi kasvatetaan emopensaasta otetusta verson tai juuren kappaleesta. Parikymmentä vuotta yleisessä käytössä ollut menetelmä, solukkolisäys, vastaa periaatteessa pistokaslisäystä. Siinä muutamasta kasvisolusta kehittyy koeputkessa sopivalla ravintoalustalla pieniä pistokkaita.

Kasvullisen lisäyksen neljännessä menetelmässä, varttamisessa, yhdistetään kaksi eri ruusua toisiinsa siten, että tulevan taimen juuret ovat eri lajia tai lajiketta kuin versot. Juuristo-osana eli perusrunkona käytetään jotakin voimakaskasvuista ruusua, yleensä luonnonlajia. Yleisin ruusujen varttamismenetelmä on silmutus. Siinä perusrunkoon liitetään lisättävästä ruususta yksi silmu, josta lajikkeen versot sitten kasvavat. Toisessa varttamismenetelmässä, oksastamisessa, perusrunkoon liitetään lyhyt lajikeverson kappale.

Artikkelin sisältö on ote kirjasta Suomalainen ruusukirja (© Pentti Alanko, Peter Joy, Pirkko Kahila, Satu Tegel ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 2009, ISBN 978-951-31-4793-8). Artikkeli on tuotettu yhteistyössä Kustannusosakeyhtiö Tammen kanssa.

Lisätietoja: www.tammi.fi