Teksti ja kuvat Vesa Tujunen
Tätä kirjoittaessani emme vielä virallisesti asu uudessa talossamme, vaikka tavaramme on sinne jo raijattu ja vanhassa kodissamme on uudet asukkaat. Perheeni on evakossa appivanhempieni luona ja minä… minä väkerrän illat ja viikonloput työmaalla kaiken tavarapaljouden keskellä ja torkun yöt idyllisissä olosuhteissa muuttolaatikoiden ja sementtisäkkien välissä.

Tavoitteenamme ei missään vaiheessa ollut perinteinen ”jouluksi kotiin”, mutta projekti eteni siksi rivakasti, että muutto tammikuun lopussa näytti mahdolliselta. Yläkerta saatiinkin siedettävään kuntoon, mutta asumiskelpoiseksi kämppää ei tunnetuin seurauksin ajoissa saatu – alakerran lattiastapuuttuvat vielä laatat, keittiö on keskeneräinen ja siellä täällä on suurempaa ja pienempää nyherrettävää.

Edellisessä osassa kerroin muun muassa löysähkön maapohjan ja oman asiantuntemattomuuteni tuomista ongelmista. Kerroin myös, kuinka tumpelorakentajan rinnalla täytyy varsinaisten ammattimiesten olla pätevää porukkaa ja tiedostaa rakentajan vajavainen osaamistaso. Omassa projektissamme mestari Kauppisen Hannu ja kumppanit ovat hoitaneet oman leiviskänsä hienosti.

Pintasilausta ja pienimuotoista pihatyötä vaille valmis projekti sijaitsee Sipoon Itäsalmessa
Pintasilausta ja pienimuotoista pihatyötä vaille valmis projekti sijaitsee Sipoon Itäsalmessa.

Näin loppusuoran häämöttäessä (jos omakotitalossa nyt ikinä päästään loppusuoralle) muistelen erityisen lämpimästi kahta projektia: yläpohjan villoittamista ja sisäkattojen tasoitus/hiontatyötä. Villahommeleista toki tiesinkin odottaa kivoja kinkereitä, mutta ahtaassa tilassa villapaaleja kattovasojen väliin sopiviksi nyrhiessäni tuli mieleen, kuinka loistava keksintö se puhallusvilla onkaan.

Sisäkattojen tasoitusurakka taas perustui usealle rakentajalle tuttuun syyhyn: kustannusten karkaamiseen käsistä. Muutaman tonnin säästö sai meidät jättämään sisäkattopaneelit kaupan hyllylle – ja se kadutti moneen kertaan. Pohjatasoitetta, tasoitetta, pintatasoitetta ja pintatasoitteen tasoitetta on lätkitty kattoon monta kertaa ja hiottu pois vieläkin enemmän. Kipsipölyä on tunkenut sisään suusta, sieraimista, korvista ja ties mistä siinä määrin, että ruhossa vieläkin olevista kipsijäämistä tekisi keskikokoisen koulun Hymypoika-patsaat.

Edellisessä osassa kerroin myös, kuinka kesä monsuunisateineen ei ollut kaikkein ihanteellisin rakentamisen kannalta. Alkusyksy oli kuitenkin onneksemme lämmin ja kuiva, joten talon ulkoseinien ja ikkunanpielien maalaus saatiin vietyä kunnialla loppuun. Pitkänä kuivana kautena katselin pihalla nököttäviä jätepuu- ja lautakasoja sillä silmällä, että nuohan ovat nyt hyvin kuivuneet ja nehän olisi nyt hyvä pätkiä ja laittaa siistiin pinoon pressun alle ja käyttää sitten talven tullen takkapuina. Tässäkään tapauksessa pelkkä ajatuksen voima ei katkonut klapin klapia.

Kuivan kauden jälkeen alkoi sade. Sitten satoi lisää ja sitten satoi ja satoi ja satoi. Sahasin vetisiä lautoja tihkusateessa ja ketutti kuin pientä oravaa, samalla kun pihalla oleva soma lammikko laajeni olympiamitat täyttäväksi uima-altaaksi. Siinä vaiheessa, kun mestari pyysi tuomaan rautakaupasta myös veneen, aavistelin, että vesi alkoi haitata jo taloon sisälle kulkua. Pumppu pärisikin pihalla sitten monta viikkoa. Jos nyt hakemalla hakee kosteasta maaperästä jotain positiivista, niin kukkien kasteluvettä ei tarvitse vesilaitoksen pojilta erikseen pyytää: sen kuin kaivaa kuopan maahan ja tunkee kaivonrenkaan reunoille.

Tässä keittiössä ei aivan vielä gourmet-aterioita loihdita.
Tässä keittiössä ei aivan vielä gourmet-aterioita loihdita.

Tumpelorakentajamaiseen toimintaan kuuluu ehdottomasti myös tapaus alakerran lattiapinta. Koiraihmisinä hylkäsimme alun perin himoitsemamme lankkulattian ja sittemmin myös parketin, hauvelin kynnenjäljet kun olisivat koristaneet lattiapintaa alta aikayksikön. Niinpä päädyimme laminaattiin.

Kun laminaatteja sitten lähdettiin hommaamaan, ilmeni, että yksikään valmistaja ei suositellut tuotettaan meille, tai ei ainakaan ollut valmis antamaan takuuta, koska olimme lämmitysratkaisussamme päätyneet varaavaan sähkökiertoiseen lattialämmitykseen. Kohta kupruileva lattiapinta ei pahemmin innostanut, joten nyt alakertaan on tulossa laattalattia. Mutta sitä saakin sitten huoletta kynsiä niin koira kuin viimeisillä voimillaan kohden keittiötä raahautuva isäntäkin.

Kaverit (siis ne, jotka vielä ovat jäljellä), vanhemmat, appivanhemmat,
sisarukset, tuttavat ja niin edelleen ovat olleet rakennusprojektissamme korvaamaton apu – tuhannet kiitokset kaikille. Erityisesti täytyy tapetille nostaa työkaverini Jyrki, joka viikonloppuisin on painanut 12-tuntistakin päivää pizzapalkalla, sekä isäni, joka kättentaidoiltaan on seuraavaan polveen verrattuna kuin eri planeetalta. Oma lukunsa on vaimoni Sari, joka on hoitanut pienokaistamme ja pyörittänyt Perhe Tujunen Oy:n juoksevia asioita ukon notkuessa kaiken aikaa työmaalla.

Talkooporukan tärkeydestä vielä sen verran, että onhan se mentaalipuolenkin kannalta ollut nastaa, kun työmaalla on ollut muutakin seuraa kuin rusakot ja sävelradio. Ja kun välillä talkooväkeä on ollut yhtä aikaa touhuamassa puolenkymmentäkin tyyppiä, on selvää, että pieniltä kommelluksilta ja mokilta ei ole voitu välttyä. Eräskin varsin merkittävässä asemassa oleva mediaihminen, kutsuttakoon häntä tässä vaikka Jopeksi, kysäisi puoleen väliin seinää maalattuaan, josko hänen käyttämänsä väri on oikea. No, aina roiskuu, kun rapataan, ja uutta maalia saa helposti päälle.

Kustannuspuoli näyttää, ainakin tässä vaiheessa, pysyneen kuin ihmeen kaupalla kohtuullisesti hanskassa. Asian erityislaatuisuutta korostaa käyttämämme kustannusseurantamalli eli toivo rahojen riittävyydestä. Karkea kustannusarviomme ei kylläkään riittänyt, lainaa piti kinuta lisää noin kuusi prosenttia kokonaiskustannusarviosta. Kotiin tupsahdelleet laskut ovat voittopuolisesti olleet negatiivisia yllätyksiä – miten sora voi maksaa noin paljon! Ainoa positiivisesti yllättänyt hinta on ollut markan maksanut oven kumistoppari.

Lopuksi pikku vinkki kaikille paino-ongelmista kärsiville: aloita talonrakennus. Se pizzojen, possumunkkien ja piparkakkujen määrä, jonka olen projektin aikana napaani tunkenut, olisi normaaliolosuhteissa turvottanut minut sellaisiin mittoihin, että sisäänkäynti olisi pitänyt tehdä autotallinovesta.

Työmaallakaan ei tingitä ruokapöydän huolitellusta kattauksesta.