Mökkijärvemme majava muistutti minua siitä, että vuosi 2010 on YK:n kansainvälinen luonnon monimuotoisuuden teemavuosi. Kuten kaikkiin muihinkin globaaleihin kysymyksiin, myös lajien sukupuuttoon on jokaisella henkilökohtainen näkökanta. Selkeimmin se ilmenee, kun ihmisten ja uhanalaisten eläinten pitäisi elää rinnakkain. Silloin syntyy parhaassa tapauksessa inhimillinen reaktio »kunhan ne eivät tule minun mailleni«.

Moni järkeilee usein juuri tähän tapaan: tottahan susien pitää antaa elää rauhassa, muttei mielellään täällä koirani lähistöllä; tietenkin valaita pitää suojella, mutta me nyt olemme aina syöneet valaanlihaa ja tietenkin järvissämme on tilaa majaville, mutta kaukaisempi järvi metsän takana sopii kyllä paljon paremmin suurille jyrsijöille.

Aikoinaan majava oli leveysasteillamme käytännöllisesti katsoen kuollut sukupuuttoon. Sitä oli pyydetty pitkään nahan takia ja koska eläimen padonrakennuspuuhat vahingoittivat kallisarvoista metsää. Suurin syy sen pyyntiin oli kuitenkin majavasta saatava väkevänhajuinen erite, majavanhausta. Sitä käytettiin jo antiikin aikana niin parfyymeissä kuin kansanlääkkeenä – sen sanottiin tepsivän kihtiin, hikkaan, impotenssiin sekä hermovaivoihin. Himoitun majavanhaustan ansiosta renki saattoi 1800-luvun puolivälissä ansaita yhtä paljon yhden(!) majavan pyynnistä kuin kahden kuukauden rehkimisestä maatilalla.

Kaikesta huolimatta on harvinaisempaa, että laji metsästetään sukupuuttoon; yleensä laji kuolee sukupuuttoon ihmisen tahattomien ja näennäisesti harmittomien toimien seurauksena. Usein sukupuuttoon kuolemisen syynä on yhdenmukaistuva metsä- ja viljelyrakenne.

Hieno esimerkki luonnon monimuotoisuudesta on, että vanhassa tammessa saattaa elää 2000 eri kasvi- ja eläinlajia. Ei siis vain 2000 samanlaista muurahaista – mikä on toki myös mahdollista – vaan 2000 erilaista elävää organismia. Enkä puhu vain tammihytykästä, tammikehrääjästä, tammenkäävästä, tammihärästä ja tammikääriäisestä vaan myös erakkokuoriaisesta, rikkikäävästä, koppelokäävästä, närhestä, hallamittarista, lehtopöllöstä, kelonuppijäkälästä, täplähaiskiaisesta sekä noin 1987 muusta lajista. Neljännes näistä on täysin riippuvaisia tammesta. Ilman tammea ne kuolevat sukupuuttoon.

Tavallisen kuolevaisen on tärkeintä ymmärtää, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Syvällisemmän syy- ja seuraussuhteiden pohdinnan voimme jättää muiden tehtäväksi.

Majavaamme palatakseni: nyt ajattelen rantakoivuista riittävän iloa sekä meille että sille. Jätimmehän osan tuulen kaatamasta männystäkin lahopuusta pitäville eläimille, annamme osan pihanurmestamme rehottaa kukkaniittynä perhosten iloksi sekä tyydymme ainoastaan sadattelemaan mielessämme tulppaanimme syöneille pedoille. Sillä kenellä loppujen lopuksi on oikeus koivuun? Majavalla, joka on ollut olemassa viisi miljoonaa vuotta, vai ihmisellä, joka on keksinyt omistusoikeuden?

Johan Tell

Kuka? Johan Tell on ruotsalainen ympäristökirjailija ja toimittaja, jonka useissa maissa julkaistu kirja Sata tekoa maapallon puolesta (Kustannusosakeyhtiö Otava, 2007) sisältää 100 arjen käytännöllistä neuvoa ekologisen jalanjäljen pienentämiseksi ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.