Teksti ja kuvat: Vesa Tujunen
Tumpelorakentaja muistelee, osa 1.
En tule koskaan rakentamaan. Minä en uhraa vapaa-aikaani ja lomiani selkä vääränä sementtiä sotkien tai maalisuti kourassa hosuen. En laiminlyö perhettäni, katkaise kaverisuhteitani tai turmele mielenterveyttäni jonkin rakennuksen takia. Ehei. Ei ikinä!

Näin ajattelin vielä reilu vuosi sitten. Tällä hetkellä Sipoon Itäsalmessa nököttää kuitenkin hyvin pitkälle talon näköinen rakennelma, vieläpä komea sellainen, johon meinaan perheeni vielä joskus raijata.

Miten sitten jouduin tähän tilanteeseen? Muutaman vuoden pääkaupunkiseudun asuntojen huimaa hinnankohoamista seurattuamme oman talon rakentaminen ei tuntunutkaan – ainakaan teoriassa – enää niin mahdottomalta ajatukselta. Niinpä vaimoni houkutteli minut katselemaan tontteja – ihan vaan teoreettisen rakentamisen kannalta – Sipoon Landbohon. Tontin pystyi varaamaan ilman mitään sitoumuksia, joten pitihän sellainenkin hupi käyttää hyödyksi – ihan vaikka vaan teoriassa.

Kun käytännön päätöksenteon hetki sitten koitti, olimme jo kieroutuneella tavalla kiintyneet maaplänttiimme ja tuhdit pilvilinnat olivat sumentaneet rationaalisen ajattelukykymme: ”Kyllähän sitä muutkin taloja rakentaa…”. Pilvilinnat eivät haihtuneet edes siinä vaiheessa, kun tontin huima hintalappu lyötiin kouraan ja sanottiin ota tai jätä. Ja mehän otimme.

Tässä vaiheessa en tiennyt talonrakentamisesta mitään. En tiennyt perustusmuodoista, vesi- ja viemäröintitöiden tärkeydestä tai lämmitysmuodoista hölkäsen pölähtämää. Projektin edetessä minulle on kyllä selvinnyt, että kattotuolilla ei istuta, koolaus ei ole biljarditermi eikä petkele ole suinkaan pohjalainen perinneruoka. Aluskatteella ei liioin ole mitään tekemistä myyntikatteen kanssa ja vasa voi olla muutakin kuin nuorehko hirvieläin.

En ole ns. käytännön mies tai käsityöperinteen vankkumaton ihailija. Oman hartiapankin saldo on pahasti miinuksella ja kun vielä kaveripiirikin on sellainen, että useimmilta vaatii suuria ponnistuksia asettaa vasara oikein päin käteen, oli kohtalaisen selvää että ammattimiehet hoitavat talon pystytyksen. Kavereista olkoon apua lähinnä ruhoa rasittavaan yksinkertaiseen työhön – osa heistä kyllä ilmoitti heti rakennusaikeistamme kerrottuani kärsivänsä kroonisesta selkäkivusta, lateksimaaliallergiasta tai sementtipölypöhöstä. Eivät olleet tosissaan, kiitos vaan kaikille auttaneille.

Ja ei kun talotehtailta tarjouksia pyytämään. Halusimme ehdottomasti mansardi-kattoisen puutalon, sen kummemmin ajattelematta mitä moinen kattoratkaisu tuo talolle lisähintaa varsinkin rakennusvaiheessa. Eivätkä tarjouspyynnöt hiemen tavallisuudesta poikkeavasta talomallista poikineet talotehtailta kovinkaan nopeaa vastausta. Ja kun vastaukset tupsahtelivat, olivat ne maallikolle täyttä hepreaa.

Tuossa vaiheessa aloimme hakea vastaavaa mestaria. Sellaista, joka myös johtaa projektia ja tarvittaessa ajattelee tumpelorakentajan puolesta – eikä vain silloin tällöin käy työmaalla murahtelemassa kuinka ennen kaikki tehtiin paremmin. Kauppisen Hannu Forssasta onkin ollut meille projektin tähänastinen lottovoitto. Hannu pitää puoliamme alihankkijoiden ja talotehtaan suuntaan, tietää mitä minkäkin pitäisi maksaa ja tekee siinä samalla laadukasta työtä. Eivätkä timpurit Juha, Mikko ja Tarmo jää vauhdissa tai työn laadussa yhtään jälkeen. Hannun avulla valitsimme talopaketin, joka ei suinkaan ollut halvin, mutta jossa ei ollut liikoja kulmia tai kattolyhtyjä lisäämään rakennuskustannuksia. Vaikka paljon piti karsia, saimme pakettiin himoitsemamme mansardi-katon lisäksi rapujuhla-erkkerin talon päätyyn.

Kuten tunnettua, teoria ei ole sama kuin käytäntö ja pilvilinnatkin tuppaavat poikkeamaan todellisuudesta. Paperilla hyvinkin kiinteältä näyttänyt maaperä olikin käytännössä jotain muuta. Myyjän mukaan naapurustoon ei ollut paaluja pahemmin tarvinnut tunkea, ja tumpelorakentajan ohjesäännön periaatteiden mukaisesti olimme tehneet tontista kaupat ennen kuin tutkitutimme maaperää tarkemmin. Siinä sitä olikin ihmettelemistä, kun pohjatutkija myöhemmin ilmoitti maan kantavan tuskin oravaa suurempaa painolastia. Teräväsilmäisempi tontinostaja olisi ehkä osannut päätellä tontin läpi virtaavasta ojasta, siellä täällä törröttävistä suokasveista ja kadunnimestä, jonka keskellä nököttää sana ”suo”, että paikka ei ole Etelä-Suomen tiukinta tannerta. Eikä aikaakaan, kun teräspaalu sanoi ”slurps” upotessaan kevyesti maaperään ja rakentajan lompakko säesti raskalla huokaisulla. Juolahti siinä samalla mieleen, että rahalle voisi löytyä mielekkäämpiäkin käyttötapoja kuin metallin upottaminen suomaastoon.

Projektin tähän mennessä suurin stressinaiheuttaja on kuitenkin ollut byrokratia. Moni muukin on päättänyt hakea rakennuslupaa alkutalvesta ja kunnan virkamiehillä oli pienen ihmisen kokoinen kasa hakemuksia käsiteltävänä ennen meidän nivaskaamme. Kolme kuukautta kestänyt hakemuskäsittely kiristi hermoja, sillä talotehtaan kanssa sovittu talopaketin toimitusviikko oli valittu tumpelorakentajan ylioptimistisen aikakäsitteen mukaan. Onneksi talotehdas suostui lykkäämään toimitusviikkoa pariinkin otteeseen, mutta siitäkin huolimatta meinasi perustustyön kanssa tulla hoppu. Tässä vaiheessa lienee turvallisinta todeta, että sen jälkeen kun saimme rakennusluvan käsiimme, on asiointi kunnan kanssa ollut joustavaa ja nopeaa.

Talopaketti nousi sutjakasti paikalleen eikä edes allekirjoittaneen toimiminen apumiehenä hidastanut elementtien pystytystä. Lieneekö syy ollut siinä, että keskityin lähinnä kahvinkeittoon ja poissa jaloista pysymiseen. Tavaraa talopaketin mukana tuli tontille kasapäin: lautaa, levyä ja laatikkoa jos jonkinlaista. Olin toki varautunut muutaman hassun pressun avulla peittelemään palikat, mutta jos olisin arvannut minkälainen monsuunisadekesä on edessä, olisin ensitöikseni värkännyt kunnon katoksen. Herään vieläkin keskellä yötä homeitiöiden hyökkäykseen ja vettyneiden villapaalien kostoon.

Käytin kesälomastani kolme viikkoa maleksimalla kohtalaisen tiiviisti työmaalla ammattimiesten apuna. Yllätyksekseni huomasin tykkääväni käsillä väkertämisestä ja kun ensi kerran asetin naularepun haparoiden vyötärölleni, nousi testosteronitasoni kohisten. Vaikka homma fyysisesti olikin joskus hieman rankkaa, oli raksalla pyöriminen ja projektin etenemisen seuraaminen henkistä akkujen lataamista parhaasta päästä.

Kustannuspuolesta sen verran, että olemme noudattaneet tumpelorakentajan ohjesäännön mukaista kustannusseurantaa, eli kustannusseuranta perustuu toivoon rahojen riittävyydestä. Stressiä lienee tiedossa tulevaisuudessa. Saa nähdä.

Kirjoittaja on luultavasti-joskus-sipoolainen copywriter.