Ovatko tavarat tärkeitä

Yleinen

Viime aikoina on paljon puhuttu siitä, mikä on sopiva tavaroiden määrä ja niiden järjestys. Japanista levinnyt KonMari ideologiaa on hyödynnetty ihan businessideana Suomessa ja koko maailmassa. Jäämmekö kehityksen jalkoihin, sillä täällä nurkissamme on vain vanhoja tavaroita kymmenien jopa sadan vuoden takaa, vai onko turhien tavaroiden pois siirtäminen tarpeetonta vouhotusta. Mainitsin asiasta vaimolleni ja hän totesi vain yksikantaan: “Antiikkia olemme jo itsekin”.

 

Saituus tai säästäväisyys on sairaus, joka aiheuttaa ajatuksia ja puuhaa aina, kun jonkin tavara on tullut tarpeettomaksi tai päätynyt elinkaarensa loppuun. Kuulumme siihen sukupolveen, joka vei lähes kaikki vanhat huonekalut, astiat ja käyttötavarat kodista mökille. Minä olen syyllistynyt siihen enemmän, sillä vaimoni on ollut radikaalimpi. Hän on myynyt paljon erilaista vanhentunutta käyttöomaisuutta kirpputoreilla ja netti-ilmoituspalstoilla. Tarjolla on ollut vanhoja uuninluukkuja, lastenvaunuja ja -rattaita, työkaluja, turkkeja, lastenvaatteita, kirjoja, kosmetiikkaa ja melkein mitä tahansa.

Minua eivät moiset secondhand toimenpiteet ole erityisemmin kiinnostaneet. Siksi kai näitä tavaroita on nurkkiimme varsinkin mökille kertynytkin tavallista runsaammin. Kahdesti olen hairahtunut ehkä mielenhäiriöstä kirpparille. Toisella kerralla katseeni osui vanhaan päälle tallattuun talonpoikaiskanteleeseen. Ostin sen ja korjasin käyttökuntoon ja nyt se lojuu tuossa seinällä. Toisella kerralla en voinut vastustaa sepän tekemää hiilikoukkua, jolla vedetään hiilet leivinuunista. Se on ollut välttämätön käyttöesine ja suorastaan koristus, sillä siinä on nelikulmatangosta kierteelle väännetty varsi. Nykyisin välttelen kirpputoreja.

Mistä sitten tavaramme ovat kotoisin? Tuossa nurkassa oleva keinutuoli on kotoisin sieltä maalta, josta olen tullut. Eräässä mökissä muutamia vuosia sodan jälkeen pidettiin huutokauppaa ja siinä kaupassa keinutuoli jäi myymättä. Äitini kuuli asiasta, otti minut ehkä viisivuotiaan lapsen mukaansa, ja lähti siltä istumaltaan myyntipaikalle. Se sijaitsi parin kilometrin päässä. Äitini maksoi keinutuolista viisisataa markkaa sen aikuista rahaa, joka oli ehkä paljon. Minä en ymmärtänyt rahan päälle mitään, kun en tuntenut numeroita enkä kirjaimia. Kannoimme sitä kiikkutuolia, sellaiseksi sitä silloin sanottiin, kotiin metsäpolkua pitkin. Äiti kantoi edestä ja minä takaa. Väliin piti pitää lepotaukoja, kun en kovin kauaa jaksanut yhtäjaksoisesti. Sen jälkeen elämä tuvassamme parani oleellisesti yhdellä kertaa. Se sama keinutuoli on kulkenut kymmeniä vuosia mukanamme eri paikoissa. Ollut tyttärellämmekin muutamia vuosia. Nyt se nököttää tuossa mökkimme nurkassa ja vaikka se tarvitsee tilaa, eikä millään tavalla ole hyvin erikoinen, en raaski siitä millään luopua. Tunsin silloin aikanaan sen tekijän. Hän oli silloin minun lapsuudessani vanhahko mykkä mies, joka oli omin käsin hakannut luonnonväärät jalaspuut ja muun materiaalin metsästä. Kuivattanut ne, sorvannut ja veistänyt osat omilla tekemillään työkaluilla jne.

Lähes jokaiseen esineeseen liittyy pitkä elämäntarina. Osa tavaroista on kotoisin vaimoni ja minun lapsuudenkodeista ja osa on tullut miniältä, vävyltä ja sukulaisilta. Kun jotakin tavaraa kuljettaa mukanaan riittävän kauan, tai katselee ja muistelee sen menneisyyttä, tulee tavaraan jonkinlainen tunneside. Ennen ihmiset elivät vuosisatoja ja -tuhansia ja mikään ei juurikaan muuttunut. Isät, äidit, pojat ja tyttäret tekivät lähes samaa työtä ja lähes samalla tavalla, jossa kaikkea vanhaa suoranaisesti vaalittiin.

Nykysukupolvet elävät aivan toisissa maailmoissa. Muotia ovat avosuhteet, avopuolisot, avokonttorit, avohoito ja kertakäyttöisyys. Neropatit keksivät yötä päivää teknologiaa uusiksi ja tehtaat suoltavat kaikki hyödyntämiskelpoiset ideat tavaroiksi. Siitä huolimatta lama nakertaa melkein koko maailmaa.

Tämän päivän hittitoimintaa on “downshifting” eli voisiko sitä sanoa kohtuullistamiseksi. Minulla tämäkin tauti on vaivannut koko elämäni. Olen aina keksinyt vanhoille tavaroille uusia käyttötarkoituksia. Tämä seuraava tapahtui jo vuosia sitten. Meidän mökkiastianpesukone levisi monen vuoden jäätymisen seurauksena, enkä jaksanut enää korjatakaan sitä. Ostimme uuden ja ongelmana oli vanhan vieminen kierrätykseen. Sen osoitteena olisi ollut Helsingin Konalan kierrätyskeskus. Ajattelin asiaa ja päädyin purkamaan koko ruostumattomasta valmistetusta koneesta kaiken ylimääräisen pois luukku mukaan lukien. Koneen rungosta tuli ulkohuussiin mainio jätösastia. Paikkasin pari sivulla olevaa reikää ja tein uudet reiät valuville nesteille. Sisusta oli kiiltävää kuin peili ja vaimon vaatimuksesta heijastusta vaimensin vanhoilla vastoilla.

Tuntuu nostalgiselta käyttää yhä Pauligin 50-luvun kahvipurkkia, anoppivainaan ompelurasiaa, räätälin saksia ja papukaijakannua, muistella turhanpanttina seinällä olevaa ukkosenjohdatinta, naulassa roikkuvaa Tilley kaasulyhtyä ja kymmeniä muita vempaimia. Kirjoja ja kirjahyllyjä löytyy sekä kotoa että mökeiltä yhteensä useita kuutioita. Luopuminen niistä tuntuu liiaksi riipaisevalta, mutta ehkä tunnemaailmaakin pitäisi osata uudistaa. Jos oppii säilyttämisen ja korjaamisen sijasta eliminoimaan, karsimaan, pois heittämään ja uudistumaan määrän sijasta panostamaa järjestykseen ja laatuun.

 


Julkaisuun liitetyt avainsanat:

säästäminen vanhat tavarat

Kommentoi blogikirjoitusta:

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*