Pihassamme kasvaa kaksi suurta vanhaa omenapuuta, jotka talomme edellinen omistaja oli päästänyt villiintymään melko pahasti. Olin jo pitkään puhunut miehelleni, että tarvitsisin hänen apuaan omenapuiden oksien karsimiseen, koska oksat olivat huonossa kunnossa ja omenoita tuli niin paljon, että niitä sai viikottain kantaa kaatopaikalle selkä vääränä.

Viikosta toiseen mieheni vastaus oli ”joo, katotaan tässä joskus”. Lopulta mittani tuli niin sanotusti täyteen ja eräänä aurinkoisena päivänä hain pihavarastostamme tikkaat ja Fiskarsin pienen pienen 25cm pitkän (=lyhyen!) oksasahan ja ryhdyin toimeen!

Sahasin ensin pieniä hentosia oksia, sitten vähän isompia. Pikkuhiljaa puiden alla oleva nurmikko alkoi täyttyä oksista ja puissa olevat omenat ropisivat samassa tahdissa maahan kuin tv-mainoksen Plussa-pisteet konsanaan… ”plop plop”. Naapuritkin varmaan jo katsoivat että mitä se akka siellä korkeuksissa oikein touhaa…

Lopulta nälkä kasvoi syödessä ja huomasin tekeväni karsintaa jo aika rajulla kädellä. Sahattavien oksien paksuus kasvoi ja lopulta huomasin sahaavani jo yli 3 metriä pitkiä ja 10cm paksuja oksistoja (sillä pikkiriikkisellä Fiskarsillani!). Fiskarssi kävi tulikuumana ja lopulta lähes juuttui kiinni erääseen oksaan ja olin tippua puusta kun ko. oksa lopulta katkesi ja pudotessaan töytäisi minut mennessään!

Iltapäivällä ”viimeistelyjä” tehdessäni mieheni tuli töistä kotiin ja oli ”äimän käkenä” nähdessään sen valtavan oksameren pihallamme: ”Mitä ihmettä sä oikein touhaat???” Sahanpuruisena, hikisenä, sahauskäsi rakoilla, mutta ylpeänä kerroin, että ”no ne oksat nyt sitten lähti, ne mistä olen jo pitkään puhunut!” 🙂
Siihen mieheni totesi, että ”no on joo lähtenyt aika reilulla kädellä, puolet sentään olet vielä raaskinut jättää puuhun…!” 🙂

Tämän tarinan myötä toivotan kaikille puutarha-naisille rohkeutta tarttua tuumasta toimeen – kukas sen kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse!!! 🙂