Olin nuorimman tyttäreni luona Helsingissä ihan vain nähdäkseni, millainen vuokra-asunto hänellä ja hänen tyttökaverillaan on. Tyttäreni odottaa kuumeisesti, josko opiskelupaikan ovet avautuisivat hänelle – hänen kaverinsa on jo työelämässä kiinni.

Olin jo ennakkoon selvillä siitä, että heillä on kaksio asuttavanaan. Vuokra niin suuri, että puistatti! Ei hissiä talossa, matala kun on. Minä läähätän rappukäytävässä kavutessani ylimpään eli kolmanteen kerrokseen.

Huoneisto on valoisa: aurinko paistaa sisään sen jokaisesta kolmesta ikkunasta. Onneksi on sälekaihtimet. ”Nättiähän täällä on”, saan sanotuksi. Ikkunoista on näkymä takapihalle, joten liikenteen melu ei pääse häiritsemään.

Huoneet ovat pieniä kuin nukkekodissa, mutta niin ovat asukkaatkin – onneksi. Ei näihin tiloihin suuri ja lihava ihminen mahtuisikaan kääntyilemään. Keittiö on olohuoneesta kaapistolla erotettu pieni soppi – niin pieni, että kun sinne menee, täytyy melkein peruuttaa pois!

Kahvinkeitintä ladatessani lyön kyynärpääni hieman raollaan olleeseen mikron oveen niin että ”tanssin” jonkin aikaa lattialla. Tytär oli jo lyhyen asumisensa aikana kerran pudottanut mikron.

Tytär halusi mennä kanssani ulos syömään, ja arvaan siihen syynkin: hän tiesi, että minä maksaisin ruuat. Niin teinkin. Mutta seuraavalla kerralla nälän yllättäessä sanoinkin:”Nyt mennään ruokakauppaan ja tehdään ruoka itse!”

Oikeastaan pienestä keittiöstä oli se hyöty, ettei minun – tukevanpuoleisen naisihmisen – tarvinnut osallistua ruuanlaittoon ollenkaan. Sitä paitsi nuori emäntä pärjäsi ruuanlaitossa oiken hyvin yksinkin.

Onko olemassa ihanampaa hetkeä kuin istua sohvalla kuopuksen puuhatessa keittiössä, josta kaiken lisäksi kantautuu nenääni makuhermoja kutkuttava ruuan tuoksu?