Vuosia sitten, kun muutimme uuteen omakotaloomme, panin merkille miten naapurin kaksi murrosikäistä poikaa auttoivat säännöllisesti erilaisissa pihatöissä.
Katselin, kuinka he osallistuivat keväisin kasvihuoneen korjaukseen ja viljelymaan kääntämiseen, kesäisin nurmikon leikkaamiseen ja kasvimaan kastelemiseen. Syksyisin he auttoivat perunannostossa ja talvisin lumen kolaamisessa.
Pojat aikuistuivat ja muuttivat jo muutama vuosi sitten pois lapsuudenkodistaan, mutta siitä huolimatta he osallistuvat edelleen samoihin hommiin. Ainakin jompikumpi näkyy pihalla kun tilanne vaatii. Minulle tämä edustaa perinteistä tapaa siirtää tietoa ja osaamista esimerkiksi isältä pojalle.
Kyse on aivan tyypillisistä perushommista talossa ja puutarhassa. Silloin tällöin.
Olen ehkä hieman vanhanaikainen tai kenties romantikko, mutta mielestäni tämä osoittaa myös, että lapsuudenkodin ylläpitoa ja töiden jakamista kunnioitetaan. Meidän perheessämme lapset osallistuvat kotitöihin hyvin vaihtelevasti. Siinä missä yksi lähtee jo yhdellä pyytämisellä, toinen ei ilmesty paikalle käskyistä ja huudoista huolimatta. Nythän ei ole kyse mistään työleiristä. Puhun aivan tyypillisistä perushommista talossa ja puutarhassa. Silloin tällöin.
Jossain vaiheessa kokeilimme ”kaikki osallistuu” -mallia. Ei sekään oikein toiminut. Onhan mukavampaa tehdä pienellä mutta innostuneella tiimillä kuin isommalla tielaitossakilla: ”Yksi lapioi ja viisi katsoo vierestä…”. Toisaalta, kyse ei ole pelkästään lasten omasta kiinnostuksesta. Yhtä paljon on kyse vastuun antamisesta silloin, kun he ovat pieniä. Heidät on otettava mukaan kaikenlaisiin tekemisiin, annettava heidän tehdä ja touhuta – onnistua ja epäonnistua.
Muistikuvani rakennustyömaasta on, että kun tartuin johonkin työkaluun, se otettiin minulta pois. Selitys oli, ettei tämä ole hyvä paikka leikkiä. Tai että nyt on kiire. Kun hieman vanhempana halusin osallistua tai tehdä oman projektin kotona, se tyrmättiin. Selitys oli usein, ettei siitä mitään tule, etten mahdollisesti voi osata kyseistä hommaa, kun en ole tehnyt sitä ennen. Totta. Mutta juuri siksihän se ensimmäinen kerta olisi hyvä hoitaa alta pois.
Isäni oli energinen tekijä, aikaansaava ja osaavakin, mutta hänen sietokykynsä lapsen epäonnistumisessa oli valtavan matala, suorastaan olematon. Luonnollisesti meille tuli pienistäkin näkemyseroista riita, ja lopulta usko yhteisiin projekteihin hiipui. Hän teki omia juttujaan ja minä omiani.
MAINOSMinkälainen pinna minulla on ollut, kun omat lapseni haluavat tehdä jotain? Totuus on, että olen itsekin jonkinasteinen kontrollifriikki, aivan kuten isäni. En voi sietää huolimatonta työkalujen jättämistä sinne tänne. Lasten ollessa pienempiä muistan myös olleeni hivenen huono syttymään heidän ehdottamilleen projekteille, jos niihin ei ollut riittävästi aikaa. Ja jos lähdin johonkin ideaan mukaan, muuttui se välillä niin kunnianhimoiseksi, että lasten into lopahti jo alkumetreillä.
Väitän kuitenkin viettäneeni mielelläni aikaa heidän seurassaan ruuvaten ja viilaten. Nykyään pyydänkin apua harkiten. Mutta mukaan pääsee, jos haluaa!