Perustukset pohjustavat talon kunnon – Pientalotohtori neuvoo

Perustusten toiminnan kannalta olisi tärkeää, että perustusrakenteisiin ei pääsisi haitallista määrää kosteutta. Mikäli kosteutta rakenteisiin kuitenkin syystä tai toisesta pääsisi, sillä pitäisi olla mahdollisuus ohjautua pois vaurioittamatta rakenteita, jotta perustukset pysyisivät kunnossa.

Rakennuksen perustamistapaan vaikuttavat lähtökohtaisesti rakennuspaikka ja pohjatutkimus, joka kertoo rakennuksen alla olevasta maapohjasta, sekä luonnollisesti perustuksille tuleva talotyyppi. Perustukset voidaan karkeasti jakaa kahteen osaan:

• anturaperustus
• laattaperustus.

Kaikkien maata vasten tehtyjen rakenteiden alla tulisi tämän päivän tietämyksen mukaan olla kapillaarisen kosteuden nousun ehkäisevä kerros riittävän karkeajakoista maa-ainesta.

Talotohtorina uskallan väittää, että oikeanlaisen alustäyttömateriaalin merkitys perustusrakenteiden kuivana pysymisessä on jopa suurempi kuin salaojien ja perusmuurin vedeneristyksen merkitys. Väärillä maatäyttöjen materiaalivalinnoilla on aiheutettu ja aiheutetaan edelleen suuria ja jälkikäteen todella kalliita vahinkoja. Usein vääriä valintoja, esimerkiksi kapilaarisen kosteuden nousun mahdollistavan hiekan vaihtaminen kapilaarisoraksi, on mahdoton korjata jälkikäteen.

Salaojien moitteettomalla toiminnalla ja ylipäänsä perustusten toiminnalla on erittäin suuri merkitys varsinkin kellarikerroksellisissa kohteissa ja kohteissa, joissa on riskirakenteita, kuten valesokkelit.

Tässä talossa on luonnonkiviperustus.

Perustusten korjaaminen ja huolto

Toimivan perustuksen kannalta olisi aina tärkeää, että rakennuksen perusasiat olisivat kunnossa. Rakennuspaikalle ja maatäytöille voi olla hankalaa enää jälkikäteen tehdä mitään, mutta sadevesien ohjaus, maanpintojen kallistukset ja sokkelikorkeudet sekä salaojitus ja perusmuurin vedeneristys on lähes aina korjattavissa.

Talon perustuksiin ohjattu sadevesi toimii kuin talon automaattinen kastelujärjestelmä: vettä sataa tasaisesti koko kevään, kesän ja syksyn pitäen talon perustukset ja sen ympäröivän maan kosteana aiheuttaen suuren kosteusrasituksen melkein ympäri vuoden.

Sadevesien ohjaaminen pois katolta ja talon viereltä tulee tehdä hallitusti, nykymääräysten mukaisesti kolmen metrin päähän talon vierustalta.

Valitettavan usein, etenkin vanhoissa taloissa, tämä perusasia on unohdettu. Raksystems Insinööritoimisto Oy:n tekemien kuntotarkastusten ja -tutkimusten perusteella noin 60 prosentissa omakotitaloissa on sadevesien ohjaamisessa puutteita, virheitä tai sitä ei ole hoidettu ollenkaan.

Raksystemsin tutkimuksen mukaan jopa 90 prosenttia omakotitaloissa salaojat ovat huoltamattomat, vaikka Rakennustiedon KH-kortin mukaan salaojat tulisi tarkastaa kahden vuoden välein: tarkastuskaivoista käsin katsotaan, etteivät putket ole veden pinnan alapuolella eli järjestelmä ei ole tukossa.

Jos kaivo on täpötäynnä tai kosteana aikana aivan tyhjä, on syytä huolestua ja tutkituttaa salaojien kunto huolella. Vaikka salaojat olisivatkin kunnossa tai vain hieman tukossa, tulee ne huoltaa säännöllisesti viiden vuoden välein.

Jos sadevedet on ohjattu oikeaoppisesti ja salaojat huolletut sekä kunnossa, omistajalla ei ole yleensä suurta huolta hulevesistä, mutta jos tilanne on toinen, saattaa kellarissa tai talon sokkelissa piillä ikävä yllätys.

Kosteus voi esiintyä muu muassa

• jälkinä seinä- tai lattiapinnoissa
• pinnoitteiden irtoamisena
• selvänä vuotona kellaritilassa
• tunkkaisena hajuna.

Talon vierusta tulee pitää kasveista tyhjinä, että perustukset eivät jatkuvasti altistu kosteudelle.

1940–50-luvun kotien perustukset: katse rintamamiestalon kellariin

Aikana ennen kaupungistumista rakennukset perinteisesti rakennettiin mäkien ja kumpujen päälle luonnonkivisokkeleiden varaan tuulettuvalla alapohjalla.

Teollistumisen myötä rakentamiseen ja perustusten materiaaliksi valikoitui betoni. Etenkin pula-aikaan ja muun muassa sotien jälkeen betonina käytettiin niin kutsuttua säästöbetonia, jossa runkoaineen ja raudoituksen korvaajana saatettiin käyttää kiviä, sahanpurua ja metallinpätkiä ratakiskoista hetekoihin.

Säästöbetonin käyttö on tullut monelle peruskorjaajalle yllätyksenä esimerkiksi kellarillisissa kohteissa läpivientien tekemisen yhteydessä, kun perusmuurin sisältä on löytynyt isoja kiviä tai vastaavaa.

1940- ja 50-lukujen aikana Suomeen rakennettiin huima määrä rintamamiestaloja. Rintamamiestalot rakennettiin usein kellarillisiksi. Alkuun kellarin lattiat saatettiin jättää jopa maapohjalle materiaalien puutteen ja varallisuuden takia.

Tämän aikakauden rakentamisen talojen perustukset rakennettiin useimmiten maanvaraisen betonilaatan päälle. Kaupungistumisen myötä parhaat rakennuspaikat olivat osin jo täynnä, joten uusia asuinalueita perustettiin vanhoille niityille ja pelloille.

Kellarin seinien kosteusongelmat ovat tyypillisiä johtuen salaojien puutteellisesta toiminnasta tai puuttumisesta kokonaan. Usein perusmuurissa ei ole käytetty perusmuurin vedeneristystä (bitumisively) ja sadevedetkin on ohjattu suoraan rakennuksen vierustalle.

Miten peruskorjaus on tehty?

Vanhoja rakennuksia tarkasteltaessa on aina hyvä tarkastella tiloihin tehtyjen peruskorjausten onnistumista ja tarkoitusta sekä tietenkin tilojen alkuperäistä käyttötarkoitusta.

Viikoittain kuntotarkastuksilla tuleekin vastaan kohteita, joissa alun perin kylmäksi tai varastotilaksi rakennettu kellari on muutettu lisäeristysten kera asuinkäyttöön. Valitettavan usein rakenteiden toimivuus ja kunto on näissä remonteissa ja ”perusparannuksissa” epäonnistunut.

Alkuperäisestä kellarinrakenteessa saattaa myös löytyä niin kutsuttua Toja-levyä, jota on rakenteessa käytetty lämmöneristeenä. Kastuessaan Toja-levy tarjoaa hyvän kasvualustan mikrobeille. Lähes aina kuntotarkastusraporteissa suositellaankin näiden kellarin sisäpuolisten levyjen poistamista.

Kun sokkelissa näkyy kalkinharmaata, maaperästä on todennäköisesti noussut siihen kosteutta.

1960-luvun talojen perustukset ja alapohjat riskirakenteita

1950- ja 60-luvun taitteessa talojen arkkitehtuurissa tapahtui merkittävä muutos. 1960-luvun alkuun saakka rakennettiin yleisimmin rintamamiestaloja, mutta sen jälkeen talojen koot ja mallit muuttuivat.

Perinteisesti 1960-luvun omakotitalo on yksikerroksinen ja kellariton. Taloille yleistä on niiden matala sokkeli ja loiva harja- tai pulpettikatto.

Matalamman rakentamisen yleistyttyä perustukset tehtiin yleisesti maanvaraisena ja niin sanottuna laattaperustuksena. Usein betonilaatan yläpinta löytyy taloa ympäröivän maanpinnan alapuolelta. Betonilaatan päälle rakennettiin puukoolaukset ja lämmöneristeeksi asennettiin joko purua tai mineraalivillaa.

Edellä mainitut ominaisuudet toisiinsa yhdistettynä nostavat alapohjarakenteen riskialttiutta, koska kyseinen rakenne on alttiina niin alhaaltapäin tulevalle maankosteudelle kuin sisäilmasta rakenteeseen tiivistyvälle kosteudellekin. 1960-luvun pientaloissa esiintyvälle alapohjarakenteelle on KH 90-00403-kortissa määritelty tekniseksi käyttöiäksi 40 vuotta.

Asuntokaupan yhteydessä tehtävässä kuntotarkastuksessa alapohjan rakenne tulee yleensä yllätyksenä niin myyjälle kuin ostajallekin. Kuntotarkastuksessa alapohjan kunto tarkastetaan rakennetta avaamalla, ja tarvittaessa otetaan näytteet mahdollisia mikrobikasvuston laboratoriomittauksia varten.

Koska kyseinen rakenne ei ole tiivis sisäilmaan nähden, mahdollinen haju pääsee levittäytymään sisäilmaan. 1960-luvulla rakennettujen pientalojen asuntokauppojen yhteydessä alapohjan rakenne on tyypillinen riidan aihe.

Yhdistetty salaojien ja sadevesien ohjaus

Markkinoille 1960-luvulla tulleet muoviputket edesauttoivat salaojituksien yleistymistä. Talon nurkkiin asennettiin betoniset rumpuputkien pätkät, joihin yhdistettiin salaojien putket ja johdettiin katon sadevedet.

Kosteustekniseltä kantilta ajateltuna kokonaisuutta ei kuitenkaan ollut mietitty täysin loppuun asti. Alun perin perustusten kuivatusjärjestelmäksi suunniteltu salaoja muuttuikin kastelu- ja huuhtelujärjestelmäksi: Salaojaputkessa on reikiä, joista vesi lähtee kiertämään. Kaatosateella tai muutoin sateisena kautena vesi voi päästä perustuksiin salaojaputkien reikien kautta.

Toisinaan ulkoseinän alaosien ja alapohjan kosteusvauriot johtuvat salaojituksesta. Riskialttiutta vaurioille lisää hienojakoinen maa-aines, jossa kosteus pääsee kapillaarisesti nousemaan rakenteisiin. Hienojakoista maa-ainesta saattaa löytyä perustusten vierus- ja alustäyttönä sekä maanvaraisen laatan alta.

1970-luvulla matala rakentaminen jatkui

1960-luvulta alkanut matala rakentaminen jatkui seuraavalle vuosikymmenelle. Laajoja omakotitaloalueita perustettiin heikosti kantaville maapohjille, mikä tarkoitti, että perustukset tehtiin yleensä maanvaraisena ja monesti niin sanottuna laattaperustuksena. Tasamaalla talot olivat yksikerroksisia ja rinnetonteilla kaksikerroksisia.

1970-luvun pientaloista paljastuu yleensä piilo- eli valesokkeli. Valesokkelissa tiilimuurausta tukeva betoni nousee talon ulkopinnan puolella kantavan puuseinän alapäätä korkeammalle. Käytännössä tämä tarkoittaa, että talon kantava puurunko lähtee maanpinnan tason alapuolelta tai maanpinnan tasosta.

Ulkoseinäliitoksesta tavoiteltiin lämpimämpää seinää puurungon alareunan upottamisella maanvaraisen alapohjan alapuolelle. Toimintatapa on peräisin 1960-luvulta, ja se on sittemmin luokiteltu vaurioherkäksi eli riskirakenteeksi.

Valesokkelin kunto kannattaa tarkistuttaa huolellisesti asuntokaupan yhteydessä.

Valesokkelin kunto on suositeltavaa tarkastaa asuntokauppojen yhteydessä. Kuntotarkastuksessa rakenteen kunto selvitetään avaamalla rakennetta ja tarvittaessa ottamalla mikrobinäytteitä.

Kodeissa, joissa on valesokkeli, on tyypillisesti käytetty alapohjarakenteena puukoolattua lattiaratkaisua tai niin sanottua kaksoisbetonilaattarakennetta. Tällaisessa tuplalaattarakenteessa runkolaatan päälle on asennettu lämmöneristys ja pintalaatta.

Kun lämmöneristeenä on käytetty mineraalivillaa ja runkolaatan päältä lähtee kantava väliseinä tai pilari, rakenne ei ole kosteusteknisesti kestävä ratkaisu. Tästä syystä kyseisiin rakenteisiin tulee kiinnittää erityistä huomiota asumisen ja asuntokaupan aikana.

1980-luvun matalat sokkelit ja puukoolatut kellariseinät

1980-luku oli rakentamisessa vahvaa nousukautta. Omakotitalojen osuus kaikesta rakentamisesta oli erittäin suuri, ja 1980–1989 rakennettiin lähes 200 000 omakotitaloa. Myös talopaketit alkoivat yleistyä.

Rakentamisen buumi näkyi myös valitettavasti kiireenä, ja usein esimerkiksi perustuksien tekemisessä oiottiin.

1980-luvulla matalaperusteinen rakentaminen jatkui edellisten vuosikymmenten tapaan ja myös valesokkeleita rakennettiin. Aikakauden perustuksille tyypillistä oli, että sokkelin lämmöneriste sijoitettiin niin sanottuun sokkelihalkaisuun. Usein sokkelihalkaisun eristeenä käytettiin mineraalivillaa, jonka kosteustekniset ominaisuudet eivät olleet tässä rakenteessa riittävät.

Tarkastuksilla on tullut vastaan kohteita, joissa muun muassa koko salaojajärjestelmä on kiireessä jäänyt asentamatta. Maa-aineeksi valikoitui usein myös kapilaarisoraa edullisempi ”hiekkalaatikkohiekka”. Näistä syistä on usein myös ajauduttu ongelmiin alapohjaan siirtyvän kosteuden takia.

Koolatut seinärakenteet kellarissa

1980-luvulla kodin kellaritiloihin sijoitettiin märkätilojen lisäksi usein takka- ja makuuhuonetiloja. Kellarin lattiarakenne toteutettiin monesti siten, että kivirakenteisen rungon päälle asennettiin koolattu puurunko, jonka eristeenä käytettiin mineraalivillaa. Kyseinen rakenne tunnistetaan tänä päivänä vaurioherkäksi rakenteeksi eli riskirakenteeksi. 

Kellarissa maanvastainen ja sisäpuolelta lämmöneristetty seinä vaurioituu yleensä ulkopuolisen kosteuden vuoksi.

Perustukset vaarassa altistua kosteidelle, jos 

• salaojitus toimii puutteellisesti
• salaojitus puuttuu kokonaan
• maanvastainen seinä on vesieristetty huonosti
• perustusten alla on käytetty liian hienojakoista eli kapillaarista hiekkaa
• maanvastaisen seinän vierellä on vääränlaista täyttömaata.

Toinen vaurioitumisen aiheuttaja on sisäilman kosteuden pääsy tiivistymään lämmöneristeen ja maanvastaisen kiviainesrakenteisen seinän rajapintaan, minkä seurauksena rakenne pääsee vaurioitumaan. Haju tai värimuutokset rakenteiden pinnoilla ovat usein merkki vauriosta. Kodin kuntotarkastusten yhteydessä rakenteen kunto tulisi selvittää aina rakennetta avaamalla.

Teksti: Kim Malmivaara, Raksystems

Kuvat: Raksystems ja iStock

Lue myös: Pientalotohtori vastaa – Vaurioitunut sokkeli – Suomela – Jotta asuminen olisi mukavampaa

Vesikatto varjelee kotia – Pientalotohtori neuvoo – Suomela – Jotta asuminen olisi mukavampaa