Pientalotohtori: 1950-luvun pientalo – remonttia luvassa

Talvisodassa maassamme tuhoutui noin 100 000 asuntoa, ja sodan jälkeen oli asutettava 400 000 evakkoa. Sodan päätyttyä siirtolaisperheitä oli yli 100 000. Reilut 11 prosenttia koko maan väestöstä oli jäänyt ilman asuntoa.

Ratkaisuksi sotien jälkeiseen asuntotarpeeseen syntyi rintamamiestalo, jollaisia rakennettiin Suomeen arviolta ainakin 200 000.

Rintamamiestalo on puolitoistakerroksinen harjakattoinen puinen omakotitalo, jossa yhden savupiipun ympärille rakennettiin tupa, makuukamari, sali ja eteinen. Yläkerrassa oli joko käyttöullakko tai niin sanotut kesähuoneet. Myöhemmin yläkerran tilat otettiin lämmitettäväksi asuintilaksi.

1950-luvun talojen yksi ominaispiirre on osittain maanpinnan alapuolella oleva kellari. Sinne sijoitettiin pesuhuone, sauna, pannuhuone, autotalli ja varastotiloja.

Ilmanvaihto oli vielä painovoimainen. Lämmitysjärjestelmäksi alkoi vakiintua keskuslämmitys vesikiertoisilla pattereilla. Lämpö tuotettiin lämmityskattilassa joko koksilla tai puulla ja myöhemmin öljyllä.

Vuonna 1948 perustetun Aravan (Asuntorakennustuotannon valtuuskunta) tavoitteena oli laajemminkin kestämättömän asuntopulan poistaminen. Sosiaalisessa asuntotuotannon lainoitusjärjestelmässä asuntojen pinta-ala ja huoneluku oli tarkkaan säädelty ja lainan saajille asetettiin tulorajat.

Jälleenrakennukseen sopivien tyyppitalojen suunnittelun lähtökohtia olivat kova pula tarvikkeista ja omatoimirakentaminen. Tiiliteollisuutta vaivasi tuolloin suuri energiapula, joten puu jäi ainoaksi rakennusmateriaaliksi. Lisäksi rintamamiestalomalli ei vaatinut perinteisiä kirvesmiehentaitoja tai erityistyökaluja. Taloja rakennettiin monesti talkoovoimin.

↑ Kosteusjälki sivu-ullakkotilan seinässä voi kieliä vakavasta ongelmasta. Ulkoseinä on avattu sivu-ullakkotilan puolelta, mikä paljastaa räystään vesikattovuodon lahottaneen rakenteet.

Maakosteuden hallinta puutteellista

Kellareiden rakentaminen toi haasteita maakosteuden hallintaan. Salaojat, jos niitä yleensäkään oli, tehtiin savesta niin sanotuiksi ruukkuputkiksi. Tarkastuskaivoja järjestelmälle ei asennettu.

Alus- ja vierustäyttömaana käytettiin kulloinkin saatavana olevia maa-aineksia, jotka yleensä olivat liian hienojakoisia estääkseen maaperästä kapillaarisesti nousevaa kosteutta.

Maata vasten olevien ulkoseinien vedeneristys tehtiin bitumisivelyllä, joka asennettiin monesti seinän sisäpuolelle kuorimuurauksen taakse.

Riskejä kellarissa

Yleisin riskipaikka rintamamiestaloissa on kellarikerros. Niin kauan kuin tilat ovat toissijaisessa käytössä ja rakenteet betonipinnoilla, ongelmia ei välttämättä synny.

Tarkastamissani taloissa kellarit on otettu yleensä asuinkäyttöön tai ainakin tehty sisäpuolisia lämmöneristyksiä maanvastaisiin seiniin ja jopa lattioihin. Tällaiset sisäpuolelta lämmöneristetyt rakenteet on tänä päivänä luokiteltu riskirakenteeksi. Ne on kuntotarkastuksessa tutkittava rakennetta avaamalla ja tarvittaessa materiaalinäytteitä ottamalla.

Kyseiset rakenteet ovat myös aika yleinen asuntokauppariidan aihe, mikäli niiden kuntoa ei ole kattavasti selvitetty ennen kauppaa.

↑ Rintamamiestaloissa käytettiin eristeenä puruja, jotka ovat tässä tapauksessa vaurioituneet. Yläpohjan vinokatto-osuudella eristeet ovat jämähtäneet kiinni vesikaton aluslaudoitukseen, tuuletus ei toimi ja rakenteet ovat vaurioituneet.

Ongelmia yläpohjissa

Toinen melko usein vastaan tuleva ja yleisesti tiedossa oleva ongelma on yläpohjarakenteet, joissa heikkoon lämmöneristävyyteen yhdistyy huono tuuletus. Tämä haaste korostuu erityisesti sisäkattojen vinoilla osuuksilla.

Mikäli rakenteet ovat alkuperäisiä, lämmöneristeenä on käytetty sahanpurua. Aika usein niin kutsutut sivu-ullakot on otettu asuinkäyttöön, eli vinoa katto-osuutta on jatkettu ulkoseinälle lattiapinta-alaa laajennettaessa. Tällöin eristeenä on käytetty yleensä mineraalivillaa.

Vinon katto-osuuden kunnon selvittäminen vaatii aina rakenteen avaamista.

Ulkoseinissä purua ja hölynpölyä

Ulkoseinärakenteet ovat purueristeisiä, eikä niissä ole ulkopuolella julkisivuverhouksen takana tuuletusväliä. Ajatuksena on ollut, että purueristeinen rakenne hengittää luontaisesti kosteuden pois rakenteesta.

Tämän päivän tietämyksen mukaan tuulettumaton tai heikosti tuulettuva ulkoseinärakenne on riskirakenne. Ulkoseinissä tätä riskiä on lisännyt julkisivun maalaaminen vesihöyryä läpäisemättömällä lateksimaalilla, joka tuli markkinoille 1970-luvulla.

Ulkoseiniä on voitu myös eristää jossain vaiheessa ureavaahdolla, mikä paljastuu julkisivuverhoukseen poratuista, noin 20 millimetrin tulpatuista rei’istä. Vaahto on saanut lempinimekseen hölynpöly, koska vaahdolla ei käytännössä saavutettu minkäänlaista parannusta lämmöneristävyyteen tai ilmanpitävyyteen. Rakenteita jälkikäteen tutkittaessa on nähtävissä, että vaahto on haihtunut pois rakenteista.

Ulkoseinärakenteen kunnon selvittäminen vaatii aina rakenteen avaamista.

Välipohjan kylmäsilta syyniin

Neljäs yleinen ja tunnettu riskikohta on kellarikerroksen ja asuinkerroksen välissä oleva välipohja ja varsinkin sen reuna-alueet.

Siinä on selkeä kylmäsilta, jonka seurauksena välipohjan eristeenä betonilaatan päällä olevat sahanpurut ovat voineet vuosien saatossa vaurioitua.

Selvittäminen vaatii rakenteen avaamisen, koska betoniholvin päällä on yleensä purua 30–40 senttimetriä ja vaurioituminen alkaa välipohjan sekä betonilaatan rajapinnasta.

Vaurioriski kasvaa, mikäli alla oleva kellaritila on kylmä.

↑ Ureaeristeen tulpattu ruiskutusreikä näkyy selvästi 1950-luvun talon ulkoseinässä. Ureaeristeestä ei ollut mitään hyötyä.

Riitoja peruskorjauksista

Tyypillinen asuntokauppariidan aihe tämän aikakauden rakennuksissa on jälkikäteen väärin tehdyt remontit ja niin kutsutut peruskorjaukset.

Ostajalla on myös voinut olla väärä käsitys siitä, mitä on ollut ostamassa. 1950-luvun rakennuksissa iso osa rakenteista ja järjestelmistä on jo tullut tiensä päähän ja vaatii korjaamista tai uusimista. Yhtenä esimerkkinä muistuu mieleen tapaus, jossa rintamamiestalon myyjänä oli nuorehko mieshenkilö. Lähes kaikki isoimmat remontit oli kohteessa tehty seitsemän vuoden aikana. Näin laajat ja hyvin toteutetut remontit olivat kustantaneet asukkaan mukaan noin 100 000 euroa ja yhden avioliiton – seitsemän vuotta remontin keskellä koettelee siis myös parisuhdetta.

Merkittävin yksittäinen syy yllätyksien löytymiseen jälkikäteen on pintapuolisesti ja puutteellisesti tehty kuntotarkastus. Tarkastuksessa pitäisi erityisesti selvittää, ovatko edellä mainitut riskit toteutuneet. Ennen kauppaa perusteellisesti tehty selvitys on sekä myyjän että ostajan etu.

Kreosoottia rakenteissa

Yksi lähivuosina esiin noussut riidan aihe on kreosoottia sisältävien materiaalien löytyminen vanhasta talosta remonttien yhteydessä.

Kreosoottia ja PAH-yhdisteitä sisältävien materiaalien käyttö rakentamisessa on ollut yleisintä vuosina 1890–1960. Kreosoottia ja PAH-yhdisteitä sisältäviä tuotteita on käytetty erityisesti veden- ja kosteudeneristeenä, puutavaran kyllästyksessä, valuasfalteissa, kattohuovissa sekä rakennuspapereissa ja -pahveissa. 1950-luvun taloista sitä voi löytyä tervapapereista tai bitumisivelyistä.

Rakenteissa olevista kreosoottia tai PAH-yhdisteitä sisältävistä materiaaleista ei aiheudu haittaa, ellei niistä siirry epäpuhtauksia sisäilmaan. Tilanne on sama kuin asbestissa.

Asumisterveysasetus on määritellyt toimenpiderajaksi joko sisäilmassa havaitun kreosootin hajun tai yli 10 μg/m³ naftaleenipitoisuuden sisäilmassa. Korjauksien ja remontointien yhteydessä kivihiilipikeä ja PAH-yhdisteitä sisältävät materiaalit on ensisijaisesti pyrittävä poistamaan. Purkutyöt tulee tällöin tehdä haitta-ainepurkuna.

Teksti: Matti Kaijomaa, kuvat: Matti Kaijomaa, iStockphoto