Pientalotohtori: 1960-luvun pientalo – yhdessä kerroksessa

Talo
Koko vuoden kestävässä juttusarjassa käsitellään pientaloja eri vuosikymmeniltä. Sarjan kolmannessa osassa vuorossa ovat 1960-luvun talot. 1960-luvulla suosittiin matalaa rakentamista ja maanvaraisia perustuksia. Katse kannattaakin kiinnittää ensimmäisenä talon alaosiin, jotka ovat aikakauden riskirakenteita.
MAINOS
MAINOS LOPPUU
28.3.2023

Teollisuus kasvoi 1960-luvulla vauhdilla, minkä seurauksena muuttoliike toi valtavan määrän uusia asukkaita etelän kasvukeskuksiin. Se taas asetti uudenlaisia vaatimuksia asuntorakentamiselle: asumisen tarpeet kasvoivat, märkätiloja alettiin rakentamaan asuintilojen yhteyteen ja rakennuksia alettiin suunnittelemaan yksilöllisemmin.

Rintamamiestaloja rakennettiin aina 1960-luvun alkuun asti. Sitten talojen arkkitehtuuriin puhalsivat uudet tuulet: talon kokoa muutettiin ja malli alkoi madaltua.

Kaikkia tiloja ei enää rakennettu yhden savupiipun ympärille. 1960-luvun omakotitalot olivat yksikerroksisia ja kellarittomia, sillä yhdessä kerroksessa asumista arvostettiin. Talojen ilmettä korostivat matala sokkeli ja loiva harja- tai pulpettikatto. Taloissa ei yleensä ollut ullakkoa.

Teollinen tuotanto mahdollisti suuremmat ikkuna-aukotukset ja uudet julkisivumateriaalit, kuten asbestisementti- ja mineriittilevyt. Talojen julkisivumateriaalina alettiin myös käyttää puhtaaksi muurattua punaista tiiltä.

MAINOS
MAINOS LOPPUU

Vasta 1960-luvun lopussa yleistyivät voimakkaat värit ja tummanruskea kuultoväri puuverhouksiin. Teolliset rakennusmateriaalit toivat markkinoille myös mineraalivillan. Asumisen tarpeiden kasvaessa LVIS-tekniikka yleistyi ja yhä useammassa kodissa otettiin käyttöön keskuslämmitys. Avotakkojen suosio kasvoi.

Kevyttä polttoöljyä käyttävät kattilat tulivat myyntiin 1960-luvulla. Puulämmityksestä luovuttiin, koska öljy oli edullista: kuutio polttopuuta maksoi noin 150–200 markkaa ja 1 000 litraa öljyä 105 markkaa.

↑ Puukoolattua alapohjarakennetta avataan kunto­ tarkastuksen yhteydessä.

Vaurioita matalaperustuksissa ja alapohjissa

1960-luvulla suosittiin matalaa rakentamista, mikä tarkoitti myös sitä, että perustukset tehtiin yleensä maanvaraisena ja monesti niin sanottuna laattaperustuksena.

MAINOS
MAINOS LOPPUU

Betonilaatan yläpinta oli usein jopa alempana kuin taloa lopullisesti ympäröivä maanpinta. Kun betonilaatan päälle vielä tehtiin puukoolaukset ja lämmöneristeeksi asennettiin joko puru tai mineraalivilla, alapohjien riskialttius kasvoi. Rakenne on alttiina sekä alta päin tulevalle maakosteudelle että sisäilmasta rakenteeseen tiivistyvälle kosteudelle.

Tälle alapohjarakenteelle on KH 90-00403 -kortissa määritelty tekniseksi käyttöiäksi vain 40 vuotta. Asia tulee yleensä yllätyksenä kiinteistön myyjälle ja ostajalle asuntokaupan yhteydessä tehtävissä kuntotarkastuksissa. Rakenne luokitellaan riskirakenteeksi sekä kuntotarkastuksen suoritusohjeessa, että Hometalkoiden tuottamassa riskirakenteita käsittelevässä koulutusmateriaalissa. Kuntotarkastusten yhteydessä rakenteen kunto tulisi selvittää aina rakennetta avaamalla ja tarvittaessa materiaaleista otettavilla näytteillä. Niistä selvitetään hyväksytyssä laboratoriossa, onko materiaaleihin päässyt syntymään mikrobikasvustoa.

Valitettavasti kyseinen rakenne on vielä tänäkin päivänä melko tyypillinen asuntokaupan riidan aihe ja myös homekoirien suosikki. Rakenne ei ole tiivis sisäilmaan nähden: mikäli rakenteessa on mikrobivaurioita, mikrobit ja niiden aineenvaihduntatuotteet, muun muassa homeen haju, pääsevät suoraan sisäilmaan.

Putket rakenteisiin piiloon

Asumisen tarpeet kasvoivat 1960-luvulla, joten märkätiloja alettiin rakentaa asuintilojen yhteyteen.

MAINOS
MAINOS LOPPUU

Vesipisteelliset tilat sijoiteltiin ympäri rakennusta, koska talot olivat yksikerroksisia. Tämä tarkoitti, että putkiin tehtiin paljon vaakavetoja. Edellä käsitelty puukoolattu lattia oli oiva paikka piilottaa putket näkyviltä.

Samaan aikaan markkinoilla oli huonolaatuisia kupariputkia, joiden liitokset tehtiin sinkkiä sisältävällä messinkijuotteella. Tämä yhdistelmä on myöhemmin todettu erittäin riskialttiiksi: vastaan on tullut monta tapausta, jossa putket ovat vuotaneet lattian alla. Kun vuoto vihdoin havaitaan, se on monesti ehtinyt jatkua jo pidempään ja vesi on päässyt vaurioittamaan rakenteita hyvin laajalti.

Pesuhuoneessa ja saunassa ei vielä tähän aikaan käytetty vedeneristeitä, korkeintaan lattioissa on saatettu käyttää bitumisivelyä. Siksi aikakauden rakennusten märkätilat on jo pääsääntöisesti jouduttu remontoimaan.

MAINOS
MAINOS LOPPUU

↑ Sadevedet on ohjattu nurkkakaivon kautta salaojiin. Sadevedet on ohjattu kukkapenkkiin. Ikävä kyllä kukkien lisäksi kastuvat myös talon perustukset.

Salaojat ja sadevesien ohjaus yhdistettiin

Rakennuksia alettiin yhä enemmän salaojittaa, ja 1960-luvun loppupuolella markkinoille tulivat muoviputket.

Tarkastuskaivoja ei yleensä asennettu järjestelmälle erikseen. Talon nurkille asennettiin betoniset niin sanotut rumpuputken pätkät pystyyn, ja siihen salaojaputkien päät yhdistettiin. Samaan putkeen johdettiin katon sadevedet.

Ratkaisua ei mietitty loppuun asti kosteustekniseltä kantilta. Salaojaputkessa on reikiä, ja kun katolta tulevaa sadevettä ohjataan kaatosateella syöksytorven täydeltä nurkkakaivoon, vesi lähtee kiertämään pitkin reikäistä salaojaputkea perustusten vieressä. Eli alun perin perustusten kuivatusjärjestelmäksi suunnitelluista salaojista tuleekin perustusten kastelu- ja huuhtelujärjestelmä.

Valitettavasti näitä ratkaisuja tulee tarkastuksissa edelleen vastaan, ja tämä voi olla syynä myös ulkoseinän alaosien ja alapohjan kosteusvaurioille.

Vaurioriskiä lisää myös, että perustusten vierus- ja alustäyttönä sekä maanvaraisen laatan alla käytettiin liian hienojakoista maa-ainesta, joka pääsee nostamaan kosteuden kapillaarisesti rakenteisiin.

Purujen tilalle mineraalivillat

Eristeeksi otettiin mineraalivillaa purujen sijaan, ensimmäisenä ulkoseiniin ja myöhemmin myös ala- ja yläpohjiin.

Kosteusteknisesti ei kuitenkaan vielä ymmärretty, että mineraalivillarakenne vaatisi sisäpuolelle tiiviin höyrynsulun ja ulkopuolelle tuulensuojalevyn sekä toimivan tuuletuksen. Mikäli sisäilman kosteus on päässyt tiivistymään rakenteisiin, mineraalivillaeristeissä voi olla mikrobivaurioita.

Asuntokaupan jälkeen melko tyypillinen riidan aihe on, että uusi omistaja alkaa remontoimaan ulkoseiniä ja huomaa, että rakenteita ei ole tehty nykyvaatimusten mukaisesti, vaan muun muassa höyrynsulkumuovit puuttuvat.

Kysymys on kuitenkin enemmänkin 1960-luvun talon ominaispiirteestä, eikä rakennusvirheestä. Tämä asia pitäisi kertoa ostajalle jo ennen kaupan tekoa, ja tulisi selvittää, onko höyrynsulun puuttuminen aiheuttanut vaurioita rakenteille. Selvitys vaatii rakenteiden avaamista ja tarkempaa tutkimista. Kuntotarkastuksen keinoin rakenteen todellinen kunto ei välttämättä selviä.

Teksti: Matti Kaijomaa, kuvat: Matti Kaijomaa, toimitus